Onko työidentiteettivarkaus mahdollista? Voisiko aiheesta kirjoittaa identiteettivarkaus-teemaa mukaillen? Periaatteessa, mutta minusta tuntui vieraalle yhdistää sanoja työ-identiteetti-varkaus toisiinsa. En myöskään osannut heti ratkaista, mikä olisi se jokin
”joka-sinun-nimissäsi-tekee-jotain-sinun-tietämättäsi-tarkoituksenaan-hyötyä-siitä”.
Miten muka oman työtoimijuuden voisi irrottaa ihmisestä itsestään?Identiteettivarkaudessahan joku ryhtyy toimimaan Sinun nimissäsi. Vai onko mahdollista, että itse unohdamme toimia omissa nimissämme tai että meille ei edes anneta siihen tilaisuutta?
Mutta että se olisi varkaus? En tiedä. Työn ja tuntemamme palkkatyön historia on kyllä tehnyt ihmisen toimijuuteen kajoavia monenlaisia temppuja. Muun muassa Matti Vesa Volanen on kuvannut, miten työn kaventuminen palkkatyöksi merkitsi sen irrottamista ihmisen merkityksiä luovasta kokonaisvaltaisesta tekemisestä. Ehkä tässä prosessissa tapahtui jokinlainen merkittävä työidentiteettivarkaus, joka oli luonteeltaan kollektiivinen? Yuval Noah Harari naljailee modernin viittaavan sopimukseen, jossa ihmiset suostuvat luopumaan merkityksestä ja saavat vastineeksi valtaa – tai lupauksen siitä. Luova ja merkityksiä tuottava itsemme ei tänä päivänä voi aina hyvin työelämässä ja merkitysvajetta pyritään tarmokkaasti kuromaan umpeen erilaisilla toimenpiteillä ja tätä elvyttävää tekemistähän me kutsumme työhyvinvointityöksi.
Mutta millainen on sinun työelämätarinasi? Onko se ”kunhan vaan tienaa elantonsa” -tarina vai lumoava menestystarina? Vai alkaako kerronta, esim. ”Se oli vähän sekavaa aikaa elämässäni… ei siinä ehtinyt pysähtymään.” Voisiko se kertoa kokemastasi työidentiteettivarkaudesta? Entä voisiko kerrotuista tarinoista löytyä niin sanottua ”tavallista tarina”? Stereotypioiden avulla sellaisen kai voisi keksiä.
Kuuntelin ohimennen Tommi Kinnusen haastattelua joulun välipäivinä ja hän sanoi jotain sellaista, joka helähti minussa samalla taajuudella. Meiltä jää liian usein kuulematta ja meiltä jää kertomatta pääsääntöisesti ne tarinat, jotka eivät pääty kovin hyvin, jotka etenevät koettelemuksesta koettelemukseen, jotka ovat hauraita, epäonnisia ja vähäliikkeisiä, sanoittamattoman hukassa.
Epäonnistumisen tarinat muuttuvat kertomisen aiheeksi yleensä vasta sen jälkeen, kun tapahtuu merkittävä käänne – onnistuminen, paraneminen, menestys, huomattava uusi kasvu (taloudellinen tai henkinen). Emme yleensä saa myöskään tietää ihmisten kiputarinoita epäonnistumisissaan ennen kuin vasta jälkeenpäin – sitten kun ollaan taas kantavalla jäällä. Sanomme helposti, että jokaisen tarina on kerrotuksi tulemisen arvoinen, mutta tosi elämässä toimimme toisin arvottavasti ja armottomasti.
Mitä tästä sitten voisimme oppia? Kaikki tarinat, koko ihmisen elämänkaari on aina kasvutarina, omanlaisensa. Tarina jää kertomatta usein siksi, että
- tarinaa ei vielä tunnisteta
- tarina on jotenkin hukassa
- ei ole paikkaa oman tarinan kertomiselle
- tarina on kesken
- tarina ei ole menestystarina.
Tarinan kerrotuksi tulemisen tärkeys piilee siinä, että ihminen antaa puhuessaan äänen omalle tarinalleen ja kuulee itsensä. Jo siinä syntyy uusi toimijuus, jolla on
- ääni vaikenemisen sijaan,
- sanottavaa ohitetuksi tulemisen sijaan,
- näkökulma tapahtumiin päämäärättömyyden sijaan.
Kun joku miettii, mikä ihmeen järki on kokoontua yhteen työpaikoilla puhumaan omasta työstä ja kun työnantaja miettii, onko se järkevä taloudellinen investointi, on näihin kysymyksiin helppo vastata. Kun puhumme omaa tarinaamme, kuullemme itsemme ja vahvistumme, mutta ymmärrämme samalla myös muiden toimijuudesta jotain uutta. Omaan työelämätarinaan tai työyhteisön tapaan tarinoida on ohjatussa työskentelyssä helpompi ottaa etäisyyttä kerrottuun ja pohtia, mitä sanottavaa tarinoilla meille on, mitä niissä sivuutamme, mihin olemme jääneet jumiin ja millaista tulevaisuuden työelämätarinaa tahdomme kertoa.
Kuuntelen aina herkällä korvalla ihmisten arkisia puheita työelämäkokemuksista siellä ja täällä. Tyypillinen työpaikasta kerrottu tarina liittyy työpaikan muutosvalmennuksiin ja koulutuksiin. Siellä on puhuttu kaikesta tärkeästä. Valmennuksessa on voimannuttu ja on syntynyt monia ajatuksia, miten voisi vaikuttaa työpaikan asioihin. Toiveikas toimijuus on virinnyt. Sitten palataan arkeen. Pettymys on karvas, kun mikään ei muutukaan paremmaksi vaan käy jopa päinvastoin. Silloin nostaa myös kyynistymisen käärme päätään.
Kuunnellessani tällaista työelämätarinaa harmittelen sitä, että kalliin valmennuksen jälkeen ei ole järjestetty kannattelevaa ja uuteen juurruttavaa työnohjausta. Se olisi niin helppo toteuttaa ja investointina todella tulisi sekä laatuna että tuloksena moninkertaisena takaisin, kaikille. Työnohjaus toisi jatkuvuutta säännölliselle ja ohjatulle yhteiselle pysähtymiselle ja sen tutkimiselle, mitä nyt on meneillään, miten kukin on menossa mukana, miten uudistamista edistetään ja miten omasta ja muiden jaksamisesta huolehditaan.
Työelämäkokemus kerrotaan tarinoina – ei annetta niiden hukkua! Työnohjaus on hyvä tapa huoltaa tarinoinnintaitoja, siihen kutoutuvaa vastuullisuutta ja merkitysten rakentamista työpaikoilla.