Aloitan Eeva Kilvestä, vaikka tarkoitukseni on kertoa teoksista, jotka syntyivät Kuhankosken Taidevertaiden Muurahaisen portaikkoon. Eeva Kilpi kuoli lähes 100-vuoden ikäisenä kesäkuussa 27. päivänä 2026. Uutisen kuullessani varasin samaisena päivänä kirjastosta Kilven päiväkirjamerkinnöistä koostuvan teoksen ”Elämää kaikki päivät” äänikirjaversiona.
Sain sen kuunneltavakseni vasta eilen 5.10.2026 ja niin lähdin kulkemaan päivän kävelylenkkiä hänen tekstikatkelmien ja koirani Afon seurassa. Kuljin itselleni tutut tienristeykset, mutta tunsin risteäväni hämmentävällä tavalla myös Kilven ajatusten kanssa omaan projektiini liittyen, ja aavisteluideni jälkeen myös omaelämänkerrallisesti.
Kilven päiväkirjamerkinnät kulkevat vuoden kiertokulun. Kävellessäni kuljin alkuvuoden päiväkirjamerkintöjen sisään löytäen niistä yhtymäkohdat Muurahaisen portaikkoon toteuttamiini luoviin tekeleisiin, joista olin edellisenä iltana päättänyt kirjoittaa kuvaukset.
Kilven tammikuun päiväkirjamerkintöjä kuunnellessa minussa myös syntyi aavistus: ”Hänen on täytynyt syntyä alkuvuodesta, ehkä helmikuussa? Mutta minä päivänä?”
Asiaa mielessäni kysyen uskalsin aistia, että hän on ehkä syntynyt helmikuun 18. päivä. Tarkistin asian heti Wikipedian sivuilta. Ja todella. Eeva Kilpi on syntynyt 18.2.1928. Myös minä vietän syntymäpäivääni helmikuun 18. päivä. Oli erityistä löytää tällainen omaelämänkerrallinen yhtymäkohta näin merkittävään ihmiseen tuossa päiväkirjamerkintöjen virittämässä hetkessä suhteessa omaan työhöni ensimmäisen teossarjan toteuttajana.
Viime viikonlopun lauantaina 3.10. vietimme Taidetta ja tarinoita juhlaa Kuhankosken taideverstailla Päivälä-rakennuksen ja paikallisen erityisoppilaitoskulttuurin satavuotisen historian kunniaksi. Työhuoneeni sijaitsee alueen Muurahainen -nimisessä rakennuksessa ja portaikkoon oli tarvetta saada tapahtumaan jotain tutkittavaa ja katseltavaa yleisölle. Tässä tekstissä kuvaan Portaikko-teosten syntyä ja merkitysten rakentumista. Kilven päiväkirjamerkinnät auttoivat mielellistämään kokonaisuuden johtolankoja ja saattelivat minut kirjoittamistyöhön.
Portaikko
Suomen kielessä on ytimekäs tapa luoda yhtenäistä tilaa tai paikkaa tarkoittava merkitys -kko / – kkö -päätteillä. Sanana portaikko tuntuu turvalliselle, tutulle, vakaalle ja ikiaikaiselle. Myös porraskäytävien äänimaisema on meille kulttuurisesti tuttu kaikuvien askelten kopinoita ja puheääniä kerrostava tila. Lapsena monet parhaimmista leikeistä syntyivät rappukäytävissä ja portaikoissa.
Portaikot, askelmat ja kerrokset – niin kuin rakennelmat ja rakennukset yleensäkin, luovat syvällisen ja monimerkityksellisen metafora-maailman ihmiselämälle. Portaat ja portaikko symboloivat muutosta, siirtymää ja kehitystä, sillä portaita pitkin liikutaan aina jostakin tilasta tai tasosta toiseen. Portaikkoja pitkin päästään ullakolle, ylimpään (ullak) kerrokseen, lähemmäksi valoa ja laajempien näkökulmien aukenemista. Portaikko voi edustaa myös ajatusta välitilasta, ei vielä missään olemisen tai vaiheessa olemisen tilana. Näin se voi olla myös viittaus liminaalitilaan ja jonkin uuden synnyttämisen mahdollisuuteen.
Muurahaisen portaikko on kaunis kerroksia yhdistävä tila. Jykevä, rauhoittavan syvän ruskean värinen kaide ja askelmat, jotka jättävät alleen pienen matalan ikkunallisen tilan ja ovellisen siivouskomeron. Mitä katsottavaa ja tutkittavaa näihin voisi sijoittaa juhlapäivänä tyttökoti-teemaan liittyen? Välittömät assosiaatiot olivat nukkekoti ja piirtoheitin, jotka löytyisivät kotoa varastosta.
Kosminen nukkekoti
”Planetaarinen tuntu, yhä vain vahvistuu minussa. Olen vastuussa koko planeetasta ja pitäisi ehtiä kohentaa vielä kaikkia sen epäkohtia. Ja on sydämen tykytys.”
— Eeva Kilpi 8.2.2003, lauantai klo 12.48
Lundbyn nukkekodin olen saanut joululahjaksi 1970-luvulla. Muistan edelleen ihmeen tunnun, jota sen katseleminen, tutkiminen ja elämän luominen sinne leikkeinä herätti. Nukkekoti on kestänyt omat ja suvun lasten leikit. Talo on sittemmin tyhjentynyt kaikista kalusteistaan, mutta rakenteiltaan säilynyt ehjänä lukuunottamatta puuttuvaa portaikkoa ja kaiteita.
Halusin nukkekodin keskiosan kerroksiin isot aukot seiniin. Ajattelin tietenkin sitä, miten tekele valaistuu hämärähkössä tilassa, mutta myös symbolista läpinäkyvyyttä ja rakenteiden purkamista. Aatisen Ullan taitavissa käsissä pistosaha lauloi haluamani kappaleet irti seinistä.
Nukkekodin tuunausvisiossa välähti mieleen ensimmäisenä pintojen päällystäminen kollaasitekniikalla. Olisiko nukkekodin huoneet temaattisesti erilaisia, millaisen isomman teeman osia ne silloin olisivat, toteuttaisiko tyttökodin ja erityisoppilaitoksen historiallisia esiin nostoja? Päähän ryntäili ahdistavan paljon ideoita ja toteutusajatuksia. Lähdin Laukaan keskustaan Retrokeitaalle levähtämään ja tuulettamaan itseäni. Sieltä löysin kirjanselkämysten luku -rentoutumisharjoituksen päätteeksi valtavan suuren ja ihanan Valittujen palojen kartasto-kirjan. Kannoin kartaston mukanani Muurahaiseen lunastettua sen itselleni yhden euron hinnalla. Avaruus. Tietenkin tämä teema läpäisisi nukkekodin ja loisi pienelle tilalle päinvastaisia assosiaatioita toisaalta alleviivaten sitä. Tulkoon kaikkeus ja planetaarisuuden paikallisuus portaikkopiiloon, kellukoon aukipuhkottujen seinien koti siellä keveänä ja painottomasti.
Nukkekoti uudistui avaruus- ja maapallokuvituksella seinä ja lattia kerrallaan. Viimein oli jäljellä enää yläkerran keskitilan lattia. Kartaston sivua siihen liimatessani tiesin, että tekeleen nimi tulee olemaan Kosminen nukkekoti ja uskalsin ajatella loppuun ajatuksen tekeleen kantaaottavuudesta. Napajäätikkö on kuin valkoinen matto sinisen olohuoneen lattialla.
Keveyden ja kellumisen tunnetta halusin ilmaista päällystämällä nukkekodin katon höyhenillä. En tietoisesti ajatellut työstäväni yhteyttä Linnunrataan, vaikka näin jälkeenpäin tämä näyttääkin ihan itsestään selvyydelle. Muistin sohvatyynyn, jonka sisälmyksistä terävät yksittäiset höyhenen ruodot pyrkivät ulos pistäen kipeästi milloin mihinkin kohtaan. Höyhenet halusivat vapaaksi ja näin toiveemme yhdistyivät. Maalasin katon valkoiseksi ja liimakerroksen päälle pöllytin höyhenet, joiden tähtipölyssä aivastelin pitkän aikaa.
Jaoin portaikon alla olevan kolon kahteen osaan pitsiverholla ja työnsin lainaksi saamani valaisimen verhon taakse ikkunan puolelle. Nukkekodin kiinnitin portaikon kattoon kahdella nyöritetyllä siimalla. Koti leijaili keveänä hiljaisuudessaan muutamia päiviä ja kävin sitä aina välillä katsomassa.
Löysin viime keväänä työhuoneeseeni menehtyneen kimalaisen. Olin laittanut sen lämmöllä talteen ja asettanut lepäämään valaisimen jalustalle ikkunan ääreen. Kimalainen voisi nyt lentää napajäätikölle kosmiseen nukkekotiin.
Liimasin kimalaisen lattiaan. Kaikki ei mennyt siinä hyvin. Kimalaisen pää irtosi. Tunsin irrationaalista kauhua. Tarkastelin reaktiotani. Miten voimakas, epämääräinen ja haastava tunne tässä ja ”pelkästään” yhden kuolleen kimalaisen pään irtoamisen takia? Kokemuksessa oli monta osaa. Yksi osa, ja voimakkain, oli kontekstin herättämä; se, että pölyttäjien kuolon kohtalot ympäri maapalloa ilmastonmuutoksen ajassa symbolisesti tapahtui omissa käsissäni pään irtoamisena. Toinen osa kokemusta oli reaktiota siihen, etten saisikaan kimalaista ehjänä paikoilleen, että epäonnistuisin. Kauhua herätti erityisesti ensimmäisen ja toisen kokemuspuolen symbolinen päällekkäin asettuminen, joka miellemaailmassa tarkoitti ajatusta ”ihmiskunta tulee epäonnistumaan”. Kolmas osa oli ”tästä ei voi kertoa kenellekään”, eli sellainen kokemuksen osa, jonka ymmärtää olevan sellaisenaan vaikeasti jaettavissa kenenkään kanssa. Samalla mietin sitä, miten inhimillistä on kokea juuri näin – yksin, irrallaan yhteydestä toisiin.
Huonekaluista olin tietoisesti luopunut. Ainoastaan yläkerran olohuoneen viereisessä Saturnus-planeetan kuvan hallitsemassa huoneessa oli kaksi puutuolia, mutta ei ketään istumassa. Tyhjän tuolin tekniikka on terapeuttinen työskentelymenetelmä. Siinä tuolille asetetaan keskustelukumppaneiksi oman elämän sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä ja kuunnellaan, mitä niillä on sanottavaa ja mitä taas itse haluaa niille ilmaista.
Seuraavana päivänä kuumottavan liimausepisodin jälkeen, laitoin nukkekodin olohuoneen napajäätikölle pienen tyttönuken istumaan kimalaista vastapäätä. Viereisen huoneen kaksi tyhjää tuolia ja napajäätikölle asettuneet olennot viittaavat molemmat dialogiin. Tyhjät tuolit ovat viittaus sisäisiin keskusteluihin, jotka ohjaavat itsetutkiskeluun ja itsetietoisuuteen. Tyttö ja kimalainen asetelma taas viittaa yli-ihmisyydestä luopumiseen ja siihen, miten voimme asettua maailmassa uudella tavalla vuoropuheluun kaiken elävän ja elämänketjuihin kuuluvan kanssa.
Kääntelin vielä kartastoa miettien, miten voisin käyttää sitä vielä jossain muussa tekemisessä. Silloin löysin viimeiseltä sivulla ennen laajaa hakemistoa tekstikatkelman, joka osoittautui lainaukseksi Pikku Prinssi -kirjan kirjoittajalta. Hämmästelin, miten osuva aikaa sitten kirjoitettu oli tähän hetkeen ja miten se tuntui osallistuvan kosmisen nukkekodin herättämien näkökulmien sanoittamiseen. Liimasin tekstin nukkekodista irtisahatun takaseinän kappaleeseen.
”Maailma, jossa elämme opettaa meille itsemme tuntemista enemmän kuin mitkään kirjat. Sillä se tarjoaa meille vastauksen, ja vain vaikeuksia vastaan taistellessaan ihmisen löytää itsensä. Mutta vaikeuksien voittamiseen tarvitaan välineitä….koneita, jotka ehkä tekevät ihmisen orjakseen. Aikaa on kuitenkin kulunut liian vähän voidaksemme päätellä, miten kokemamme nopeat muutokset vaikuttavat. Mitä on koneiden sata vuotta verrattuna ihmiskunnan sataan vuosituhanteen? Olemmehan töin tuskin ehtineet totuttautua tähän kaivosten ja sähkövoimalaitosten maisemaan, töin tuskin olemme ehtineet asettua asumaan tähän uuteen, keskeneräiseen TALOOMME. Kaikki on niin nopeasti muuttunut ympärillämme…”
— Antoine De Saint-Exupery
Mitä sanottavaa Kosminen nukkekoti -teoksella on katsojalleen?
Teoksessa koti laajenee yksityisestä ja inhimillisestä koko planeetan mittakaavaan. Nukkekoti ei enää kuvaa yhden perheen elämää, vaan yhteistä kotiamme, Maata. Kosminen nukkekoti kutsuu tarkastelemaan maapalloa kotina, jonka rakenteet, asukkaat ja tulevaisuus ovat yhteisiä. Planetaarisen hyvinvoinnin näkökulmasta hyvinvointi ei synny vain ihmisten välisestä huolenpidosta, vaan myös tavasta, jolla pidämme huolta tästä yhteisestä kodista.
Aukot seinissä purkavat erillisyyden illuusiota. Ne muistuttavat siitä, että ihmisten, muiden lajien, ilmaston ja ekosysteemien kohtalot ovat läpäisevästi yhteydessä toisiinsa. Suljettuja huoneita ei enää ole, kuten ei myöskään luonnosta irrallisia ihmisen järjestelmiä.
Kimalainen ei ole vain pölyttäjien ahdingon vaan laajemmin suhteen symboli. Kimalainen tuo planetaarisen kriisin mittakaavan lähelle ja henkilökohtaiseksi. Sen hauraus muistuttaa siitä, että elämänverkot voivat katketa huomaamattomasti, mutta myös siitä, että merkityksellinen suhde syntyy vasta, kun ihminen pysähtyy näkemään toisen olennon yksilönä eikä vain lajinsa edustajana.
Kosminen nukkekoti haluaa viestittää, että planetaarinen hyvinvointi ei ala suurista ratkaisuista vaan suhteesta. Lapsen ja kimalaisen kohtaaminen napajäätiköllä tuo samaan kuvaan sekä ekologisen kriisin että toivon. Teoksessa tyttö ei pelasta kimalaista eikä hallitse maailmaa. Hän istuu kimalaisen kanssa samalle jäätikölle. Juuri siinä on teoksen syvin ekologinen ajatus: hyvinvointi syntyy kyvystä olla yhteydessä, kuunnella ja tunnistaa riippuvuutemme muusta elämästä. Tyttönuken voi nähdä myös tulevien sukupolvien edustajana. Tulevaisuus rakentuu siitä, millaiseen suhteeseen seuraavat sukupolvet oppivat asettumaan muun elämän kanssa.
Teoksen rakentuminen kierrätetyn nukkekodin, käytettyjen kirjojen, löydettyjen höyhenten ja kuolleen kimalaisen ympärille kertoo myös materiaalien toisista elämistä. Se haastaa kertakäyttökulttuurin logiikkaa ja osoittaa, että merkityksiä voidaan luoda olemassa olevan varaan uuden kuluttamisen sijasta.
Huonekalut puuttuvat kosmisesta nukkekodista. Teoksessa ei ole valmiita vastauksia eikä valmista elämäntapaa. Tyhjät huoneet rakentavat tilaa kuvittelulle, uusille suhteille ja uusille tavoille olla maailmassa. Planetaarisen hyvinvoinnin näkökulmasta teos ei tarjoa ratkaisumalleja, vaan kutsun kuuntelemaan, mitä yhteinen kotimme mahdollisesti tarvitsee meiltä juuri nyt.
Siivouskomerosta Viisauskomeroksi
”Teot kasvattavat tekijänsä luonnetta. Empaattisen näköisistä teoista kasvaa vähitellen empatiaa. Se on itsekasvatusta.”
— Eeva Kilpi 10.3.2003
Pidin ajatuksesta, jossa nukkekodin lavastetuista huoneista siirrytään katsomaan oikeaa huonetta. Lähtöajatus oli, että siivouskokemerossa olisi piirtoheitin, joka ”tekisi jotain” – jonkin merkityksen. Portaikon tyhjänä olevan siivouskomeron muuttaminen viisauskomeroksi sai alkunsa joskus keksimästäni sanaleikistä. Siivous -sana on toisinpäin luettuna suo-viis – miten usein siivoaminen on tuntunut loputtomalta suossa tarpomiselta? Voisiko siivous-sanan kirjaimilla tuottaa vielä jotain muutakin? Sana viisaus oli kirjaimellisesti niin lähellä, että näin sen tarkoittavan tässä ajassa lähes samaa siivoamisen kanssa. Onhan ympäristön suojelun kannalta siivoaminen erityistä viisautta, mm. elinolosuhteiden ennallistamisena. Viisaus-ideaa puolsi myös se, että komeroon sijoitettava piirtoheittin on itsessään viittaus oppilaitoshistoriaan, oppimiseen, luokkahuoneiden kohtaamisiin ja sivistyksen aatteeseen. Olin varmaan myös intuitiivisesti perillä siitä, että Kosminen nukkekoti kysyy jotain, johon etsimme vastausta komerosta. Komeron oven vieressä olevan kyltin muutostöihin tarvitsin vain muutamia kirjaimia, jotka leikkasin lehdestä ja liimasin kylttiin paikoilleen.
Eeva Kilven päiväkirjamerkintä, jolla olen edellä aloittanut kuvauksen nukkekoti-projektista, päättyy sanoihin: sydämen tykytys. Kun olin vienyt piirtoheittimen komeroon, se sai etsiä olemustaan tilassa muutamia päiviä ennen kuin sain vastauksen itselleni esittämään kysymykseen, mitä piirtoheitin heijastaa komeron seinälle? Onko se tyttökodin historiasta kertova vanha valokuva, opetuksellinen teksti vai jotain, joka synnyttää liikettä seinälle? Huomasin työhuoneessani viime joulun jäljiltä punotun punaisen koristesydämen ja oivalsin viisauskomeron ratkaisujen avaimen piilevän sydän symboliikassa.
Sydän-symboli on maailmanlaajuinen rakkauden, intohimon ja myötätunnon tunnus, jonka juuret ulottuvat tuhansien vuosien taakse. Vaikka se ei muistuta ihmisen todellista anatomista sydäntä, sen muodon synnystä ja merkityksen kehityksestä on olemassa useita kiehtovia historiallisia teorioita. Muinaisessa Egyptissä, sydäntä pidettiin ihmisen sielun, moraalisen kompassin ja järjen asuinpaikkana. Kuoleman jälkeen egyptiläisten jumalten uskottiin punnitsevan vainajan sydämen totuuden höyhentä vasten. Sydänsymboli vakiinnutti paikkansa nykyisessä merkityksessään Euroopassa 1300- ja 1400-luvuilla ritarikulttuurin ja hovirakkauden (courtly love) myötä ja katolinen kirkko vahvisti symbolin asemaa 1400-luvulta alkaen Pyhän Sydämen (Sacred Heart) kultilla, joka kuvasi Jeesuksen jumalallista rakkautta ja uhrautuvuutta. Tällöin sydän vakiintui nykyiseen muotoonsa kärki alaspäin.
Koripunoksisen sydämen muoto oli hyvä, mutta piirtoheittimen heijastamana syntyi seinälle vain harmaa punoksinen kuvio. Kokeilin erilaisia vaihtoehtoja. Yritin tehdä laavavalaisimen ideaa matkivan version sydämen muotoiseen lasiastiaan, johon laitoin nesteeksi öljyä ja punaiseksi värjättyä vettä. Väriaineen pigmentti ei kuitenkaan ollut tarpeeksi valoa läpäisevää ja seinälle heijastui vain harmahtava violetti sävy. Piirtoheittimen lämpö ei myöskään riittävästi lämmittänyt öljyä niin, että se olisi kohonnut ja saanut aikaan elävää liikettä seinäheijastukseen. Sitten muistin punaisen taidelasilevyn lasityölaatikossani ja hain sen. Muutamalla vasaran iskulla sain erimuotoisia lasin kappaleita, joita asettelemalla muotoutui sydänkuvio säröineen seinälle heijastettavaksi.
Komeron seinillä kiersi naulakot ja siivousvälineiden pidikkeet rivinä. Hain työhuoneestani rasian, jossa säilytin ohjaustyössä käyttämiäni vuosien varrella itse saamiani erilaisia sydämiä – pieniä ja pehmeitä, metallisia ja kovia, heijastin sydämiä ja korusydämiä. Katsellessani komeron seiniä ripustuksen jälkeen ajattelin, miten erilaiset sydämet näyttävät kuitenkin kulkevan yhtenä rintamana. Monissa sydämissä on heijastinnauhaa niin, että ne näkyvät ja toimivat pimeässäkin. Jos kimalaisen pään katkeaminen vei minut kauhuun, tässä tunteessa tunsin olevani turvassa ja suojeltu.
Ajatuksissani viisauskomeron kanssa oli vahvasti myös Laukaan vaakuna, joka on Suomen selkein ja tunnetuin sydänvaakuna. Mietin sen lisäämistä tilaan pitkään. Jos olisin löytänyt Laukaan kunnan vaakunaviirin, olisin vienyt myös sen komeroon. Saraakalliolla ottamaani kuvaan olen instagram-postauksessa vuosia sitten vaakuna asiaa pohtinut ja liittänyt siihen nämä Castanedan sanat:
”Katso jokaista polkua tietoisesti ja läheltä. Kokeile jokaista uutta niin monta kertaa kuin arvelet olevan vättämätöntä. Kysy sitten itseltäsi, ja vain itseltäsi. Onko tällä polulla sydän? Jos sillä on, polku on hyvä. Jos ei, se on hyödytön.”
Rasian ainoa itse löytämäni sydän on sydämen muotoinen lähes musta, toiselta puoleltaan tasamuotoinen kivi. Yritin valjastaa sen pellavanyörityksellä ripustettavaksi, mutta kertakaikkiaan – kivi solahti vapaaksi kaikista vangitsemisyrityksistäni. Lopulta laitoin kiven piirtoheittimelle punaisen lasinkappale-sydämen viereen. Näin seinälle heijastui mustan ja lohkomaisesti säröilevän punaisen sydämen muodot. Ne voivat viedä tulkinnallisesti moneen suuntaan – kipu, suru, taakka, haavoittuvuus, eheytyminen, voimavara sekä dialogi luonnon muotoileman ja ihmisen muovaavan kesken.
Mustan sydämen symboliikkaan liitetään suru, kaipaus, mutta myös myötätunto. Perinteisessä symboliikassa musta on surun väri. Mustaa sydäntä käytetään usein ilmaisemaan osanottoa, menetystä tai tukea vaikeina aikoina. Sitä on käytetty symbolina sosiaalisessa mediassa osoittamaan tukea ihmisoikeusliikkeille, kuten Black Lives Matter -liikkeelle.
Viisauskomerossa näyttäisi siis asustavan sydänviisaus, joka tarkoittaa tunteiden, intuition, myötätunnon ja järjen tasapainoista yhteistyötä. Se on kykyä kuunnella omaa sisäistä ääntään ja toimia elämässä arvojen, empatian ja aitouden ohjaamana, pelkän kylmän loogisen järkeilyn sijaan.
Sydänviisaus ei tarkoita järjen hylkäämistä tai impulsiivista tunteiden viemäksi joutumista, vaan se yhdistää ”pään ja sydämen”. Sydänviisauden keskeiset ulottuvuudet ovat empatia ja myötätunto, intuition kuunteleminen, aitous ja rehellisyys sekä yhteys muihin.
Sydänviisaudella on myös biologinen pohja. Muun muassa yhdysvaltalainen HeartMath Institute on tutkinut sydämen älykkyyttä ja havainnut, että sydämellä on oma laajamittainen hermoverkkonsa. Sydän lähettää aivoille enemmän viestejä ja hermoimpulsseja kuin aivot sydämelle. Kun ihminen kokee positiivisia tunteita, kuten kiitollisuutta tai rakkautta, sydämen sykeväliharmoniat muuttuvat tasaisiksi (tätä kutsutaan sydämen koherenssiksi), mikä rauhoittaa hermostoa ja selkeyttää myös loogista ajattelua.
Sydänviisautta voi kehittää pysähtymällä ja hiljentymällä, kiitollisuuden harjoittamisella ja kaikkien koettujen tunteiden kohtaamisella, hyväksymisellä ja sanoittamisella. Sydänviisautta voikin pitää eräänlaisena korkeampana tunneälynä, jossa ihminen oppii navigoimaan elämässä sisäisen rauhan ja viisauden tilasta käsin.
Suunnitteluvaiheessa piirtoheitin komerossa -ideaan assosioitui välittömästi puheensorina ja kuiskuttelu. Ne ilmentävät tyttöoppilaiden läsnäoloa esittävän opetuksen kohtaamistilassa. Mitä he kuiskivat?
Tein ääninauhan ilmaisella Audacity-ohjelmalla puhumalla spontaanisti neljä raitaa, jotka tallensin päällekkäin. Äänimaisema viisauskomerossa ei kuitenkaan ole hiljainen vaan yhtälailla sen hallitseva piirre. Se viittaa läsnäoloon, aistimiseen, havaitsemiseen, reagoimiseen, prosessointiin, tutkimiseen ja yhteyden ylläpitämiseen. Ääninauha on osin epäselvää, mutta siitä voi erottaa yksittäisiä kohtia, kuten ”sydän”, ”mitä ihminen tietää sydämestään”, ”kaunis”, ”minä haluan”, ”mitä ihmettä”.
Kuuntelin pihassa Kilven kirjaa jatkaakseni siitä, mihin edeltävänä päivänä olin jäänyt. Olin laittanut kännykkäni rintaliivien suojaan sydämen puolelle, hörpin kahvia höyryävässä ilmassa ja annoin kyytiä pallolle potkuin, että Afo-koira sai paimentaa sitä. Kilpi puhui sydänpuolellani rakkaudestaan erityiseen koiraan. ”Tiedän Eeva, minä tiedän, mistä sinä puhut”, ajattelin.
”Mitä ihmettä nyt tapahtuu?! Miksi kuulen päällekkäisiä ääniä? Kuuluuko äänikirja kahtena? Onko sydämeni koskettanut sähköisesti laitetta niin, että äänikirja on lähtenyt toiseen kertaan käyntiin?” Se, mitä kuulin, oli aivan samanlaista sekoittunutta sorinaa kuin viisauskomeroon laittamani äänitallenne, kuitenkin vähemmän tyttömäistä, seesteisempää ja vakaampaa. Otin laitteen sydäntaskustani ja tuijotin näyttöä, painoin pysähdyskuvaketta. Toinen ääniraita lakkasi, mutta äänikirja jatkui toisella nauhalla edelleen. Tökin laitetta. En saanut kirjaa hiljaiseksi. Ääniraidat jatkoivat sekoittuneena toisiinsa joko yhtä aikaa tai erikseen. Olin tyrmistynyt, tällaista ei ikinä ennen ollut tapahtunut. Lähdin siirtymään sisälle puhelin kädessäni. Pallo, kahvikuppi ja kumisaappaat jäävät ulkokuistille. Työnsin puhelimen takaisin rintaliivien pideltäväksi, suostuin kuuntelemaan, koska en kyennyt pysäyttämäänkään. Avasin oven, päästin Afon sisälle ja astuin kynnyksen yli taloon. Silloin äänikirja vaikeni. Sydämeni pamppaili. Olin hämmentynyt ja ihmeissäni, häkellyksissäni hihittelin ja tuumailin kirjoittavani episodin keskeneräisen tekstin sisään, juuri tähän kohtaan, missä se nyt on silmissäsi. Se on nyt tässä. Minun on jatkettava.
Minun on jatkettava tätä kirjoittamista. Samaisena aamuna oli heräillessäni kokenut itsessäni häilyvän, ikävän, epävarman ja raskaan tunteen ajatellessani illalla jo itseni kanssa sopimaani asiaa – ”onhan nyt ihan typerä idea koostaa tekeleiden kuvausta tekstiksi”. Olin jo ihan varma, että kannattaa luovuttaa ja jättää asiaa lepäämään sinne, minne niin moni muukin keskeneräisyydessään on jäänyt saamatta koskaan mahdollisuutta ilmiintyä tähän maailmaan, mihinkään sen näytöistä tai näyttöpäätteistä. Eeva Kilpi, otan tämän puheensorina sattumuksen henkilökohtaisesti ja henkilökohtaisena kannustuksena.
Ajattelen kokemustani nyt myös kollektiivisesti. Me kaikki tarvitsemme kannattelua maailman parantamisen pyrkimyksissämme. Tarvitsemme yhteyden välähdyksiä, jotka vahvistavat uskoa itsemme ja siihen, että teoillamme on merkitystä, ei vain itsellemme vaan myös suuremmassa mittakaavassa.
Kun sydänviisauden sanoma on sijoitettu portaikon alla olevaan ahtaaseen siivouskomeroon, on sen viesti selvä. Sydänviisaus ei vaadi suuria näyttämöitä tai ulkoista loistoa. Se on usein kätkettyä, hiljaista ja sisäänpäin kääntynyttä. Se löytyy sieltä, minne emme helposti huomaa katsoa – oman itsemme ”arkisista” ja hämäristä sopukoista.
Siivouskomero symboloi myös puhdistautumista; sydänviisaus vaatii usein henkistä siivousta, eli vanhoista kuonista ja pinttyneistä ajatusmalleista luopumista.
Viisauskomero muistuttaa meitä siitä, että emme ole yksin tunteidemme tai sydämemme haavoittuvuuden kanssa. Äänimaisema luo tunteen siitä, että ihmettely, myötätunto ja kauneuden näkeminen pimeydessä on jotain, mikä yhdistää koko ihmiskuntaa. Se viestii, että sydänviisaus syntyy ja kehittyy vuorovaikutuksessa, jaetussa tilassa ja muiden ihmisten läsnäolossa – silloinkin, kun he ovat näkymättömissä.
”Rukous on mielipide ja mielentila. Estä sota. Anna rauha. Kuule minua. Anna rauha planeetallemme.”
— Eeva Kilpi 11.3.2003”Aika ja paikka. Aika ja raha. Aika ja energia. Mutta vielä enemmän suhteessa toisiinsa ovat aika ja halu. Jos on halua, on aikaakin. Jos ei ole halua, ei ole aikaa eikä voimia.”
— Eeva Kilpi 12.3.1993”Me olemme avaruusolentoja. Rakkaus on mielipide ja mielentila.”
— Eeva Kilpi 12.3.2003
Viisauskomeron viestit tiivistetysti
Viisauskomero näyttäytyy ennen kaikkea teoksena, joka etsii vastausta siihen kysymykseen, jonka Kosminen nukkekoti avaa: millaisen sisäisen muutoksen varassa ulkoinen muutos voi tapahtua? Jos ensimmäisessä teoksessa katse suuntautuu planeettaan ja suhteeseemme kaikkeen elolliseen, Viisauskomero kääntää katseen ihmisen sisäiseen maisemaan.
Sydänviisaus on tiedon rinnalla välttämätön viisauden muoto. Tarvitsemme sydänviisautta, joka yhdistää ymmärryksen myötätuntoon ja toimintaan. Teos haastaa ajatuksen, että maailmaa voisi ymmärtää tai korjata pelkällä tiedolla, järjellä tai teknologialla. Viisauskomero ehdottaa, että todellinen viisaus syntyy järjen, tunteiden, intuition, empatian ja eettisen vastuun yhteydestä.
Siivouskomeron muuttuminen viisauskomeroksi nostaa esiin ajatuksen, ettei viisaus löydy suurista instituutioista tai näyttävistä eleistä. Se löytyy arkisesta huolenpidosta, siivoamisesta, korjaamisesta, hoivaamisesta ja välittämisestä. Eeva Kilven sitaatti kytkee tämän kauniisti tekojen kasvattavaan voimaan. Maailman muuttaminen alkaa tavasta, jolla toimimme pienissä ja tavallisissa tilanteissa.
Siivouskomero toimii vahvana vertauskuvana ihmiselle itselleen. Teos viittaa siihen, että vanhojen pelkojen, uskomusten, ennakkoluulojen ja puolustusmekanismien tarkasteleminen on osa kasvua. Viisaus syntyy usein siitä, mistä uskallamme luopua, ei vain siitä, mitä opimme lisää.
Musta sydän, säröilevä punainen sydän sekä sydämiin liittyvät merkitykset puhuvat surusta, menetyksestä, rakkaudesta ja toivosta samanaikaisesti. Teos ei pyri poistamaan kipua vaan ottamaan sen mukaan osaksi ihmisyyttä. Haavoittuvuus ei ole heikkous vaan viisauden lähde. Haavoittuvuus, suru ja keskeneräisyys ovat yhteyden ja myötätunnon lähteitä, eivät niiden vastakohtia.
Me emme ajattele emmekä tunne yksin. Äänimaisema tekee näkymättömäksi jäävän yhteisyyden kuuluvaksi. Kuiskaukset muistuttavat siitä, että ihmisen identiteetti, arvot ja ymmärrys rakentuvat aina vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Viisaus ei synny eristyksessä vaan suhteissa, keskusteluissa ja jaetussa kokemuksessa.
Castanedan ajatus ”onko tällä polulla sydän?” tuntuu kysymyksellään lähestyvän teoksen ydintä. Viisauskomero ei tarjoa yhtä oikeaa vastausta vaan kutsun kuuntelemiseen. Merkityksellinen elämä rakentuu oman sydämen suunnan tunnistamisesta ja sen mukaisesti toimimisesta. Jokaisen on löydettävä oma sydämen polkunsa.
Planetaarinen hyvinvointi alkaa sisäisestä hyvinvoinnista. Viisauskomero muodostaa sillan yksilön ja maailman välille esittämällä, että ekologinen, sosiaalinen ja planetaarinen muutos eivät ole vain ulkoisia hankkeita. Ne edellyttävät myötätuntoa, tunnekyvykkyyttä ja kykyä nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Maailmasta huolehtiminen alkaa tavasta, jolla hoidamme omaa sydäntämme ja suhdettamme toisiin, lajitovereihin ja toislajisiin.
Viisauskomero kutsuu katsojaa pohtimaan:
- Miten sydän ja järki voisivat kulkea elämässä yhdessä?
- Voiko todellinen viisaus löytyä arkisista ja huomaamattomista paikoista?
- Mitä vanhaa ajattelua minun olisi aika siivota tilan tekemiseksi uudelle?
- Miten haavoittuvuus voi avata yhteyttä itseen, toisiin ja maailmaan?
- Millainen on polku, jolla on sydän?
- Voisiko myötätunto olla yksi aikamme tärkeimmistä kestävän tulevaisuuden taidoista?
Viisauskomero muistuttaa, että maailman muuttaminen ei ala ulkopuoleltamme vaan sydänviisaudesta: kyvystä kohdata itsemme, toisemme ja maailma myötätuntoisesti, rehellisesti ja rohkeasti.
Lettien tähtikuvio
Miksi letit? Opiskeluaikani osui tyttötutkimuksen murros- ja nousukauteen 1990-luvulla. Letit liehumaan –teos oli suomalaisittain uusi avaus siihen, mitä tyttöyden kulttuuriset merkitykset ja muotoutumisen kentät ovat. Viime vuonna työstin yhteisötaiteena tuotettua RihMasto-teosta ja koostin teoksen eri osien ripustuksille pohjaa letitetyistä heinistä. Samaisena kesänä olin jo toteuttanut Heinähattu-kurssin ekspressiivisenä luovuustyöskentelynä ja tuolta heinien työstämisen tuntuma jäi vahvana käsiin ja mieleen. Mökkitiemaiseman muutos hakkuuaukosta heinikkoiseksi aavaksi nostatti viime kesänä mieleen pohdinnat siitä, mihin voisin jälleen tuota materiaalia käyttää. Muurahaisen tyhjä portaikko oli vastaus kysymykseeni. Tietenkin tänne ja tuonne katon rajaan! Juhlatapahtuman valaistujen teosten ideaa noudattaen kiinnitin myös letteihin kiemurtelevan valosarjan. Silloin näin valotuikut tähtien loisteena ja ajattelin katsovani Lettien tähtikuviota.
Myöhemmin ymmärsin, miten Lettien tähtikuvio -teoksesta syntyi yhteys maallisen ja arkisen käsityöperinteen sekä kosmisen ja ikuisen ulottuvuuden välille, ja sen miten se nosti esiin monia kulttuurisia, psykologisia, tilallisia ja erityisesti paikallisia merkityksiä.
Aurinkoisena elokuun lopun päivänä ajoin mökille ja ryhdyin keräämään korkeita heiniä nippuihin. Ajattelin olleeni typerä, kun en ollut tehnyt tätä työtä aiemmin kesällä varmuuden vuoksi tulossa olevia ideoita varten. Heinien siemenet olivat kypsyneet ja tiesin levittäväni niitä nyt joka paikkaan ja tekeväni kaikenlaista sotkua myöhemmin etenkin sisätiloihin. Toisaalta siementen levittäminen ja sotkun tekeminen sopi suloisesti portaikkoprojektin ideaan.
Lettien letittämistä tein useampana päivänä kotipihassa. Heti ensimmäisenä päivänä sain vastaanottaa aloittamani letitystyön äärellä erityiset ja ilahduttavat vieraat täysin yllättäin. Ystäväni Hanna tuli tervehtimään minua äitinsä kanssa. Tämän yllättävän ja poikkeuksellisen vierailun takia tunsin konkreettisesti työskenteleväni monimerkityksellisessä yhteyden kokemuksessa, joka kiinnittyi lettien symboliikkaan, vierailijoihini ja Kuhankosken tyttökodin paikalliseen historiaan, johon vierailijoilla on erityinen yhteys.
Heinä on materiaalina arkinen, maallinen ja katoava. Se symboloi satoa, maataloutta, luonnon kiertokulkua ja myös perinteistä suomalaista mielenmaisemaa niittyinä ja heinäseiväspeltoina. Letitys taas on ikivanha käsityötekniikka, johon yhdistyy huolenpito, hoiva, ajanvietto, yhteisöllisyys ja sukupolvelta toiselle siirtyvä taito. Kun arkinen tekniikka ja materiaali nostetaan katonrajaan ja nimetään tähtikuvioksi, teos tekee arkisesta pyhää. Se muuttaa maallisen ruohon taivaalliseksi ja ikuiseksi symboliksi, mutta myös muistuttaa katsojaa siitä, että kaikkein arvokkain ja kaunein voi löytyä lähimmästä luonnosta ja yksinkertaisimmista asioista.
Letittäminen vaatii aikaa ja rytmiä. Kulttuurisesti letit ovat usein edustaneet järjestyksen luomista kaaokseen – villit hiukset tai irralliset korret sidotaan kurinalaiseksi, kauniiksi kokonaisuudeksi. Teoksessa tämä järjestys rinnastuu tähtikuvioihin, jotka ovat olleet ihmiskunnan tapa jäsentää ja antaa merkityksiä universumin näennäiselle kaaokselle.
Psykologisesti letitykseen liittyy vahvasti kosketus, huolenpito ja läheisyys (kuten hiusten letittäminen lapselle tai ystävälle). Heinän letittäminen siirtää tämän hoivaavan ja meditatiivisen eleen osaksi tilaa. Se tuo tilaan psyykkistä lämpöä ja turvaa. Portaikko itsessään on psykologinen symboli siirtymälle, muutokselle sekä tietoisuuden tasojen välillä liikkumiselle (alhaalta ylös, arjesta pyhään). Se, että teos on sijoitettu katonrajaan – ikään kuin portaikon suojaksi – luo kulkijalle kokemuksen suojeluksesta. Valosarja letityksessä toimii symbolisena opasteena tai ”pohjantähtenä” matkalla ylöspäin. Koska teos on seinällä kohoten kohti katonrajaa, se ohjaa portaikossa liikkuvaa nostamaan katseensa ylös. Tämä fyysinen ele – katseen suuntaaminen kohti taivasta tai kattoa – irrottaa hetkeksi suorittavasta arjesta ja herättää ihmetystä. Arkisesta siirtymätilasta tulee hetkellisesti mietiskelyyn kutsuva tila.
Kun ajattelen Lettien tähtikuviota alueen paikallisen historian näkökulmasta, syntyy erilaisten tyttöjen historiallisen tarinan arvonnousu. Tarinan alussa on heinä – hauras, kaikkien jaloissa tallattava maa. Se kuvaa niitä tyttöjä, jotka saapuivat 1920-luvun Laukaaseen: heitteille jätettyinä, turvattomina, varattomina ja sellaisina, joilla ei maailman silmissä ollut yhdenvertaisuuden arvoa. He olivat kuin tuulenpieksämät yksittäiset heinänkorret ikiaikaisten virtojen rannoilla – helposti särkyviä ja irrallisia. Historian ja myytin tasolla nämä tytöt kantavat mukanaan sukupolvien osattomuuden taakkaa. He olivat niitä, joilla ei ollut nimeä historiankirjoissa.
Mytologia syntyy, kun yksinäiset korret tuodaan yhteen. Kun käsityö, sivistys ja hoiva alkavat letittää näitä tyttöjä osaksi yhteisöä, tapahtuu taika. Letittäminen on kaaoksen muuttamista järjestykseksi ja turvaksi. Tarinassa letit edustavat elämää, jota ei jätettykään yksin. Kun korret punotaan tiukasti toisiinsa, niistä tulee murtumattomia. Tyttökodin arki – työn opettelu, yhteinen laulu, kosketus ja suoja – muuttuu käsityöteon kautta pyhäksi riitiksi. Letti ei ole vain hiustyyli; se on yhteyden, sisaruuden ja lujuuden symboli. Koska teos sijaitsee portaikossa, se kuvaa tytön polkua: nousua pimeydestä ja hylkäämisestä kohti omaa voimaa ja ihmisyyden arvostusta.
Myytin suurin ihme tapahtuu portaikon katonrajassa. Ne tytöt, jotka yhteiskunta oli hylännyt alimpaan kastiin, onkin nostettu kaikkein korkeimmalle – tähtikuvioksi. Kun tyttöjen tekemä ja heitä symboloiva letitys syttyy valoon katonrajassa, se julistaa universaalia totuutta: kukaan ei ole viallinen, kukaan ei ole joutava. Valosarja heinien sisässä on tyttöjen sielun palo, joka loistaa pimeässä. He, jotka kulkivat historian varjoissa, katsovat nyt meitä alaspäin loistavina suojelijoina. Tyttökodin asukkaista on tullut tämän paikan omia Pohjantähtiä – ikuisia oppaita, jotka muistuttavat perässä tulevia siitä, että jokaisesta murtuneesta korresta voi tulla osa taivaankantta.
Nostamalla tyttöjen historian tähtikuvion asemaan teos tekee sovitustyön. Se ei peittele menneisyyden karuutta tai haurautta (koska materiaali on silti heinää), mutta se kieltäytyy jättämästä tyttöjä uhreiksi. Se kruunaa heidät. Se on myyttinen kartta, joka sanoo jokaiselle siellä nykyään vierailevalle: Katso ylös. Täällä asui kerran unohdettuja tyttöjä, mutta katso, miten kauniisti he loistavat.
Kun ”Lettien tähdistön” tarina laajenee koskemaan meitä kaikkia – naisia ja miehiä, menneitä sukupolvia ja nykyhetken ihmistä – siitä tulee peili koko ihmiskunnan kipupisteille ja toivolle. Se puhuu heräämisestä, uhrauksista ja siitä kadotetusta herkkyydestä, jonka äärelle teos meidät pysäyttää.
Katsoessamme ylös kohti tätä maallista tähdistöä voimme tunnistaa meissä kaikissa asuvan erityisyyden ja ne oppitunnit, jotka olemme matkalla unohtaneet. Teos muistuttaa meitä niistä inhimillisistä ominaisuuksista, jotka tehokkuutta ja järkeä korostava maailma on usein pakottanut meidät unohtamaan:
Yhteyden ja ”letittymisen” taito – Olemme unohtaneet olevamme osa samaa kudosta. Kuten yksittäiset heinänkorret, mekin olemme oppineet elämään yksilökeskeistä, irrallista elämää. Olemme kadottaneet sen esi-isien ja -äitien herkkyyden, jossa ymmärrettiin, että oma selviytyminen ja kestävä tulevaisuus riippuvat siitä, miten tiukasti ja huolellisesti meidät on punottu yhteen toistemme ja luonnon kanssa.
Ajan ja hitauden kunnioitus – Letittäminen vaatii sorminäppäryyttä, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea aikaa. Me olemme kadottaneet kyvyn odottaa ja rakentaa asioita hitaasti. Tietämättömyydessämme olemme rakentaneet maailmaa, joka kuluttaa ja repii, kun meidän pitäisi vaalia ja solmia.
Orgaaninen nöyryys – Heinä on herkkää, haurasta ja muuttuvaa. Moderni ihminen pyrkii usein rakentamaan ikuista ja murtumatonta betonista, teräksestä ja digitaalisesta datasta. Olemme unohtaneet oman kuolevaisuuteemme ja sen, että suurin kauneus ja herkkyys asuvat juuri siinä, mikä on katoavaa.
Mitä voimme oppia katsoessamme tähtiin ja suurempaan kokonaisuuteen?
Kun nostamme katseemme portaikossa kohti katonrajan tähdistöä, teos opettaa meille kolme suurta asiaa kestävämmästä tulevaisuudesta ja ihmisyydestä:
- Uhrausten muuttaminen viisaudeksi
Menneet sukupolvet – niin naiset tyttökodeissa ja perheenäiteinä kuin miehet pelloilla, tehtaissa ja sodissa – tekivät valtavia uhrauksia. Usein he rakensivat tulevaisuutta vailla täyttä ymmärrystä siitä, mihin heidän tekonsa pitkällä aikavälillä johtavat. Uhraus ilman laajempaa näkyä voi kuitenkin muuttua sokeaksi suorittamiseksi. Tähtiin katsominen opettaa meitä pysähtymään ja kysymään, mitä varten me ponnistelemme. Se antaa mittakaavan: olemmeko rakentamassa jotain sellaista, joka kestää ja kantaa valoa vielä silloinkin, kun meistä on tullut tomua?
- Pienen ja suuren mittakaavan ykseys
Tähtitiede ja kosmologia voivat saada ihmisen tuntemaan itsensä mitättömäksi. Mutta kun taivaallinen tähdistö onkin tehty heinästä, viesti on päinvastainen: suuri kokonaisuus koostuu kaikkein pienimmistä osista. Jokaisella ihmisellä, jokaisella teolla, jokaisella arkisella huolenpidon eleellä on kosminen merkitys. Kestävä tulevaisuus ei synny vain suurista poliittisista päätöksistä, vaan siitä herkästä tavasta, jolla me kohtaamme toisemme arjessa – miten ”letitämme” itsemme osaksi yhteisöä.
- Valon löytäminen omasta hauraudesta
Tähtikuvio loistaa siksi, että sen sisälle on tuotu valo. Katsoessamme teosta opimme, että ihmisen ei tarvitse olla täydellinen, murtumaton tai virheetön loistaakseen. Meissä jokaisessa oleva erityisyys on usein juuri meidän haavoittuvuudessamme, siinä ”heinämäisessä” herkkyydessä, joka suostuu taipumaan ja tulemaan kosketetuksi. Kun hyväksymme oman ja toistemme haurauden, voimme löytää sen sisäisen valon, joka tekee meistä osan suurempaa, kaunista kokonaisuutta.
”Lettien tähtikuvio” on siten universaali kutsu myötätuntoon ja heräämiseen. Se kehottaa meitä katsomaan menneisyyteen kunnioituksella, kantamaan vastuumme nykyhetkessä ja muistamaan, että matkalla kohti tulevaa meidän on pidettävä huolta siitä, ettei yhtäkään kortta jätetä yksin tuulen vietäväksi.
”Elämme aikoja, jolloin kadonneet hautakivet löytyvät. Ritva on tänään löytänyt Tampereen hautausmaalta isänsä Juho Viktor Salon hautakiven syrjään siirrettyjen hautakivien säilytysalueelta. Pidämme sitä ihmeenä. Iloitsemme siitä kovasti.”
– Eeva Kilpi 12.3.1993, klo 23.42
Eeva Kilven päiväkirjamerkintä on koskettava ja merkityksellinen siksi, että myös tyttökodin alueella on juhlanpäivän jälkeen paikannettu tärkeät hautakivet. Koirien hautakivet – koirien, jotka ottivat osaa tyttökodin arkeen, antoivat hoivaa ja opettivat huolenpitoa. Joukossamme on ollut edelläkävijöitä jo ennen meitä niin lajien välisen vuoropuhelun kuin inhimillisemmän, yhdenvertaisen ja kestävän elämäntavan puolestapuhujina. Myös meillä on lupa onnistua tulevaisuuden historian kirjoista luettuina.
——-
Tekoälyn tuottama arvio teossarjasta:
”Kokonaisuutena arvioituna teossarja vaikuttaa eheältä, vaikka sen osat ovat hyvin erilaisia materiaaleiltaan, mittakaavaltaan ja tunnelmaltaan. Näen niiden muodostavan kolmiosaisen ajatuskulun:
Kosminen nukkekoti → Viisauskomero → Lettien tähtikuvio
eli
maailma → sydän → yhteisö ja tulevaisuus.
Tai toisin ilmaistuna:
planetaarinen todellisuus → sisäinen muutos → yhteinen toivo.
Sarjan vahvin ansio: eri tasojen yhdistäminen
Moni ekologisia tai yhteiskunnallisia teemoja käsittelevä teos jää joko rakenteiden tasolle tai henkilökohtaisen kokemuksen tasolle. Teidän sarjassanne nämä limittyvät jatkuvasti.
- Kosmisessa nukkekodissa yksityinen lapsuuden esine laajenee planeetan mittakaavaan.
- Viisauskomerossa globaaleihin kysymyksiin haetaan vastausta sydänviisaudesta, empatiasta ja ihmisen sisäisestä maailmasta.
- Lettien tähtikuviossa yksilö liitetään takaisin yhteisöön, historiaan, paikkaan ja sukupolvien jatkumoon.
Tämä tekee sarjasta enemmän kuin kolmen teoksen kokoelman. Se alkaa muistuttaa maailmankuvaa.
Planetaarisen hyvinvoinnin näkökulmasta sarjan ydin
Jos minun pitäisi kiteyttää koko sarjan sanoma yhteen ajatukseen, kirjoittaisin ehkä:
Planetaarinen hyvinvointi ei synny teknisistä ratkaisuista yksin, vaan ihmisen kyvystä nähdä itsensä osana elämänverkkoa, toimia sydänviisaasti ja rakentaa yhteyttä toisiin ihmisiin, muihin lajeihin sekä tuleviin sukupolviin.
Tämä ajatus esiintyy kaikissa kolmessa teoksessa eri muodossa:
- kimalainen ja tyttö kohtaavat toisensa
- sydämet keskustelevat keskenään
- irralliset heinänkorret punoutuvat yhteiseksi tähtikuvioksi
Kyseessä on pohjimmiltaan sama liike: erillisyydestä yhteyteen.
Sarjan symbolinen rakenne on onnistunut
Teoksissa toistuu mielenkiintoinen vertikaalinen liike.
Kosminen nukkekoti
- kelluu ilmassa
- avautuu avaruuteen
- laajentaa näkökulmaa ulospäin
Viisauskomero
- sijaitsee portaikon alla
- on pieni, kätketty ja sisäänpäin suuntautuva
Lettien tähtikuvio
- nousee katonrajaan
- muuttuu tähtitaivaaksi
- palauttaa katseen jälleen ylöspäin
Tästä muodostuu lähes myyttinen matka:
- havahtuminen maailman tilaan
- laskeutuminen sisäiseen tutkiskeluun
- paluu yhteisölliseen toivoon
En tiedä oliko tämä täysin tietoinen rakenne, mutta se tuntuu olevan sarjan vahvimpia ansioita.
Paikallisuus ja kosmisuus ovat tasapainossa
Erityisen kiinnostavaa on se, ettei sarja puhu abstraktisti ”ihmiskunnasta”. Se pysyy koko ajan kiinni paikassa:
- Laukaa
- Muurahainen
- Kuhankosken tyttökodin historia
- paikalliset esineet
- löydetyt materiaalit
- henkilökohtaiset muistot
Samaan aikaan puhutaan:
- ilmastonmuutoksesta
- pölyttäjistä
- sydänviisaudesta
- tähdistä
- maailmankaikkeudesta
Tämä tekee planetaarisuudesta konkreettista. Maailma ei ole jossain muualla. Se löytyy siivouskomerosta, kuolleesta kimalaisesta, vanhasta nukkekodista ja mökkitien heinistä.
Vahvin läpileikkaava teema: arvon palauttaminen
Huomaan kaikkien kolmen teoksen tekevän samaa eettistä työtä.
Ne palauttavat arvoa asioille, jotka helposti sivuutetaan.
Kosmisessa nukkekodissa:
- vanha lelu
- kuollut kimalainen
- napajäätikkö
Viisauskomerossa:
- siivouskomero
- säröytynyt sydän
- kuiskaukset
Lettien tähtikuviossa:
- heinä
- hylätyt tytöt
- hitaat käsityötaidot
Sarja kysyy jatkuvasti: Entä jos juuri se, mitä pidämme vähäpätöisenä, onkin kaikkein arvokkainta. Minusta tämä on yksi sen voimakkaimmista sanomista.
Mitä katsoja lopulta vie mukanaan?
Ajattelen, että näyttelyvieras ei ensisijaisesti poistu paikalta tiedon vaan kokemuksen kanssa.
Hänet kutsutaan:
- tuntemaan yhteyttä
- katsomaan pienempää tarkemmin
- katsomaan suurempaa nöyremmin
- arvostamaan haurautta
- muistamaan menneet sukupolvet
- kuvittelemaan toisenlainen suhde maailmaan
Tämä on mielestäni sarjan suurin vahvuus. Se ei saarnaa eikä tarjoa ohjelmajulistusta. Sen sijaan se rakentaa symbolien, muistojen, materiaalien ja tarinoiden avulla kokemuksen, jossa ekologinen vastuu, myötätunto ja yhteisöllisyys alkavat näyttäytyä saman asian eri puolina.
Jos olisin kirjoittamassa koko teossarjalle yhden yhteisen päätöslauseen, se voisi olla:
Teossarja kutsuu katsojan siirtymään erillisyyden kokemuksesta yhteyden kokemukseen: näkemään maapallon yhteisenä kotina, sydämen viisauden muutoksen välineenä ja jokaisen olennon osana suurempaa, toisiaan kannattelevaa tähtikuviota.”