Olen vuosien varrella löytänyt itseni aina uudelleen ja uudelleen tuolta Saraakallioiden päältä katselemasta vesireittien risteymää ja uppoutumasta kallioseinämän ihmeiden tutkimiseen. Kuva, jossa katselen yhtä kuuluisimmista Saraakallion maalauksista, muistuttaa minua ihmeellisestä kohtaamisesta, joka toteutui pian kuvan ottamisen jälkeen.
Kuvattavana oleminen herätteli itsessäni epämukavuutta ja muistan tarkasti, miten höpsöttelin rentoutuakseni ja puhelin hirven kuvalle – ”Olet ihmeellisen kaunis! Kuka sinut oikein loi? Onko siitä kauan aikaa? Kerro millaista täällä oli ennen? Oletko yksinäinen, onko teitä muita täällä?
Hetkeä myöhemmin istuin kallion reunalla jalkojani roikottaen ja lepuutin valokuvaaja Maria Kärkkäisen pyynnöstä päätäni kirjapinoa ja männyn runko vasten. Pidin silmiä kiinni ja hengittelin Aika korkealla ollaan -ajatuksia. Raotin hetkeksi silmäni ja suljin ne kiinni uudelleen. Mitä olin nähnyt järven selällä? Sen täytyy olla jänis, koska sillä oli niin pitkät korvat. Miksi jänis olisi keskellä selkää? Jokin vesilintu sittenkin? Mutta ne korvat!?
Aukaisin silmäni uudestaan tarkistaakseni, mitä olin nähnyt. Hengitys aivan salpautui, mykistyin. En voinut uskoa näkyä todeksi, koska muistin tarkasti hetki sitten käymäni keskustelun hirven kuvan kanssa. Todellakaan hirveä kuvaava maalaus ei ole täällä yksin! Järven selällä ui nuori ja elinvoimainen hirvi suoraan kohti minua nousten maihin aivan jalkojeni alapuolella!
Emme ennättäneet juosta Marian kanssa metsän reunaan katsomaan, mihin hirvi suuntasi seuraavaksi. Kuuntelimme hiljaa metsää ja etsimme hiljaisuudesta merkkejä hirven askelluksesta. Olimme kirjaimellisesti sekaisin ilosta, jonka häkellyttävä kohtaaminen synnytti. Kokemukseni lepää tässä muistossa edelleen täydellisenä haltioitumisen tunteena. Ei siis ole ihme, että olen lukenut kaiken mahdollisen hirvestä ja sen merkityksestä muinaissuomalaisille. Tutkiessani olen pohtinut, mitä itse voin oppia hirven edustamasta voimasta ja miten se voi myös ilmetä kauttani.
Kalliomaalauksia katsellessa ajattelen niiden kestävyyttä ja sitä, mitä merkit kertovat meille. Ne herättelevät myös pohtimaan, mitä itse jätämme jälkeemme – millaisia merkkejä ja merkityksiä luomme, mutta ennenkaikkea sitä, miten löydämme tien itsellemme tärkeiden merkkien ja merkitysten äärelle. Onko se taistelu, sattumus, johdatus, kohtalo – jotain muuta?
Otin kesällä 2019 yhteyttä museovirastoon. Myrsky oli kaatanut Saraakalliolta juurineen puun ja paljastanut lohkareen, josta erottui täydellinen punamultainen kaareva jälki. Odotin kiihkeästi tutkimuksen tuloksia. Olinko löytänyt jotain, mitä ihmissilmät eivät olleet nähneet mahdollisesti tuhansiin vuosiin?
Sain vastauksen syyskuussa: ”Lohkareessa tosiaan näkyy kaareva muoto, mutta valitettavasti se on kallioperässä olevaa luonnollista rautaoksidia eli ruostetta. Mahdollisuudet olivat olemassa uudelle maalaukselle, sillä Saraakallio tuskin on vielä paljastanut kaikkia salojaan.” Olin pettynyt, mutta leijailin silti vähän maan pinnan yläpuolella, koska olin saanut kokea jotain uutta ja yllättävää tutkimusmatkailijana.
Osa kalliomaalauksista on ollut paikallisten ihmisten tiedossa aina, osa on paljastunut vasta myöhemmin ja osa tosiaan löytämättä vielä kokonaan. Ajattelen kalliomaalauksia vertauskuvallisesti myös itsemme löytämisen matkana ja sukupolvien ketjuun liittymisenä. Kalliomaalausten kautta voimme nähdä itsemme elämän ketjun osana. Voimme tunnistaa oman ainutkertaisuutemme, mutta myös haavoittuvuuden, joka on meille kaikille yhteistä ja inhimillistä. Ajatuksesta saa kiinni, kun asettaa omaa kättään tuhansia vuosia vanhan punamullan värisen käden jäljen päälle – välissä on valtava aikamatka, mutta silti kosketus yhdistää elämän muodot.
Kuva hirveä esittävän kalliomaalauksen äärellä on kutsunut maalaamaan itse. Toteutin Marian ottaman valokuvan päälle piirroksia, jotka kokosin videoksi. Piirroksilla ilmaisin, millaisia asioita palvelun tuottajana olen kohtaamassa – millaisten merkkien ja merkitysten äärellä Loitse löytää oman merkityksensä.