Raja. Se näyttäytyy edistymisen, kasvun ja eheytymisen kysymyksissä yhtä aikaa peilinä ja paradoksina. Se auttaa meitä näkemään joko enemmän – tai vähemmän. Se voi olla heikoimmillaan täysin taipumaton ja vahvimmillaan kaikessa joustavuudessaan – tai päinvastoin. 

Olen tutkinut ja pohtinut raja-asioita ja -teemaa pitkään.  Ensimmäisen kerran muistan törmänneeni borderwork -käsitteeseen sosiologian opinnoissa 90-luvulla ja ihastuneeni sen selitysvoimaan. Rajatyön käsite oivallutti näkemään sukupuolijärjestyksen neuvottelujen areenana, jossa kokeillen ja tutkien käsitys omasta identiteetistä muotoutuu – miten tyttönä/ poikana ollaan ja miten tuntumaa itselle mahdolliseen haetaan sukkuloimalla eri sukupuolille sallitun rajan lähituntumassa. Käsite tuntuisi edelleen tuoreelle myös työelämän rajakysymysten tutkimisessa, kun pohditaan työtä esimerkiksi identiteettineuvottelujen, toimijuuskysymyksien ja tietämisen näkökulmasta. 

Pyhä – Raja

Minuunkin oli tarttunut käsitys, että suomenkielen pyhä-sana tarkoittaa rajaa. Se kuulostaisi ja tuntuisi niin yks-yhteen loogiselta inhimillisen ja sosiaalisen kokemuksen näkökulmasta. Se, mikä on henkilökohtaisesti tai yhteisölle tärkeää ja arvokasta,  niin sitä kuuluu suojella, varjella ja kunnioittaa. Siinä on pyhä raja.

Pyhä ja raja -sanojen merkitysyhteys on sittemmin kyseenalaistettu. Olin ensin pettynyt, kun Janne Saarikosken teksti pätki omaa ajattelua tukeneita rakennuspuita poikki. Pian innostuin uudelleen, kun monisyisyys aukeni aiemmin tuntemattomaan. Sanojen samaatarkoittavuus on joissakin tapauksissa osoitettavissa ja toisissa yhteyksissä taas ei. Esimerkiksi Pyhäjoki-nimiset virtaavat vedet halkovat maita ja metsiä ympäri Suomea. Osassa Pyhäjoki on merkinnyt alueellista rajaa riistamaille, heimoille ja vallanpitäjille, mutta ei aina.

Pyhä on tarkoittanut myös kokonaista, tervettä ja ehjää. (Voimaantumisen käsite voisikin saada uutta ilmaisullista voimaa, jos kuvaisimme sitä pyhäksi tulemisena – piirrän hymiön.) Saarikoski alleviivaa, että yksittäisen sanan käytölle löytyy toisistaan poikkeavia motiiveja, motiivit ovat kontekstisidonnaisia ja että varsinkin abstraktit sanat saavat monenlaisia käyttötarkoituksia vertauskuvina. Siksi sallin ajattelussani näkemyksen että, kummassakin niin rajassa kuin pyhässä, on kyse jonkinlaisesta eron tekemisestä ja erottamisesta, vaikka sanojen etymologiasta ei synny yksimielisyyttä.

Rajatietoisuus ID Valmennuksessa

ID Valmennuksessa keskeinen aihe on rajatietoisuus. Valmennuksessa merkittävä tavoite on vahvistaa ihmisen käsitystä omaan toimintaan liittyvistä rajoista ja siitä, mitä erilaisilla rajapinnoilla lähtee itsessä ja ryhmässä tapahtumaan.  Rajatietoisuutta tutkitaan suhteessa omaan henkilökohtaiseen elämänkulkuun ja kasvutarinaan, sosiaalisiin suhteisiin, organisaatio- ja yhteisösuhteisiin sekä ammatilliseen identiteettiin. Rajatietoisuutta lähestyvät mm. kysymykset

• miten tunnistan rajani
• miten luon rajoja sinne missä ne auttavat minua
• miten hellitän rajoissani siellä, missä tarvitsen joustavuutta
• miten ylitän rajani siellä, missä se on suotuisaa kehittymisen ja edistymisen toiveissani.

Nämä samat kysymykset taittuvat myös yhteisöidentiteetin tutkimiseen.

Rajatietoisuus vahvistaa käsitystä omista toimintaedellytyksistä ja auttaa erottelemaan työssä tapahtuvien tilanteiden merkityksiä itselle ja muille. Erottelukykyisyys taas tuo esimerkiksi valinta- ja päätöksentekotilanteisiin avarakatseisuutta, vahvuutta, luottamusta ja mutta myös luovaa joustavuutta.

Paras versio itsestäni – jokin raja(a)?

Viime aikoina olen toistuvasti eri yhteyksissä kuullut ihmisten sanovan: ”Haluan olla paras versio itsestäni”. Jalo itsensä kasvattamisen tehtävä on aina ollut merkityksellistä sivistysyhteiskunnan kehityksessä, mutta onko ”paras versio itsestä” vain idealistinen ajatus vai onko se hokemana jotain sellaista, joka nyt vaan kuuluu sanoa ilman, että se tarkoittaa mitään sen ihmeellisempää?

Miten itsensä parhaaksi versioksi tullaan tänä päivänä? Mitä se tarkoittaa työelämässä? Onko se itsessään olevan hyvän vahvistamista ja korostamista? Jonkun haastavan polun valitsemista päämäärän vuoksi? Rajataanko siinä itsestä jotain versioinnin ulkopuolelle? Onko versiointi itsensä karsimista ja jonkun epätäydelliseksi koetun ulossulkemista? Entä mitä versioinnissa tehdään keskeneräisyydelle tai itsessämme oleville huonoille puolille ja vielä tuntemattomille varjoalueille? Kuuluuko itsensä parhaan version tavoittelemiseen jotain, joka saattaa meidät työskentelemään omilla rajoillamme uudella tavalla?

Valon ja varjon raja

Myös varjopuolet ovat osa meitä. Varjojen syntymisellä on oma tarinansa samoin kuin sillä, millaisia sokeita pisteitä ne elämäämme aiheuttavat. Varjojen vahvin ominaisuus on magneettisuus: mitä kauemmaksi ne yrittää siirtää itsestään unohduksiin, sitä varmimmin ne tulevat lähemmäksi ja kasvattavat voimaansa. Halu olla ehjä, täydellinen, positiivinen aurinko ja virheetön langettaa helposti pitkän varjon niiden itsessä olevien asioiden ylle, joiden katsominen, näkeminen, hyväksyminen ja ymmärtäminen on omaa ihmisenä olemisen taitoa syventävää, ja kehittymisen tärkein edellytys.

Kaikessa työidentiteettivalmennuksessa on kyse pysähtymisestä menneen ja tulevan rajalle. Tapahtumien tutkiminen kontekstualisoituu nykyhetkeen ja itse työhön.  Tämä rajaus on tärkeä – valmennuksessa käsiteltävä nousee työkokemuksesta tai sen kautta. Luottamuksen perustana on työskentelyn selkeät rajat ja myös tavoite. Vallitsevaan todellisuuteen ankkuroitumalla ID valmennuksessa on mahdollista antaa tilaa myös työidentiteettiin kuuluvien varjopuolien tutkimiselle esimerkiksi katsomalla, mikä elämänkulussa muotoutunut puoli itsestämme ei vielä pääse kuuluviin tai ei saa riittävää roolia työelämätarinassa.  Usein käy niin, että haavoittuvaisuuden ja keskeneräisyyden oivaltaminen työskentelyssä on paradoksaalinen tie eheytymisen tunteen tavoittamiseen. Tätä kukaan ei voi kertoa eikä opettaa suoraan vaan se on ymmärrettävä oman kokemuksen sisässä.

ID Valmennus ei itsessään muuta ihmistä eikä yhteisöä staattiseksi, pysyvyyden hyllyväksi hyväksi, paras versio -leimalla varustetuksi, mutta omien ja yhteisön varjojen kanssa työskentelyyn valmennuksesta saa toimivia työvälineitä, näkökulmia ja taitoa olla näiden kysymysten äärellä konkreettisesti.

Rajansa kaikella – myös tarinoilla

Tarinallisuuden ja tarinoiden voimaan uskotaan todellisuuden tuottamisen ja maailman muuttamisen lähteinä. Tarinoilla myydään, kaupitellaan, kuvitetaan ja johdatetaan. Uskon siihen, että ihmisen tutustuessa omaan työelämätarinaansa tarkemmin ja haastaessaan itseään kertomaan omaa tarinaansa useista näkökulmista vahvistaa hän samalla tarkkaavaista suhdetta aikamme yleiseen / yleistettyyn tapaan kertoa elämästä ja maailmasta. Vahvuus omassa tarinassa tekee eläväksi ihmisen rajan suhteessa muuhun todellisuuteen. 

Ihmisen tarina on tapa ilmaista kokemuksen rajoja. Palaan aika ajoin Timo Klemolan ajatukseen, että paljastaminen on aina samalla peittämistä.  Tarinoimisen vaarana on, että kokemuksen kuvaukseen kirjoitetaan enemmän kuin itse kokemuksessa on. Tässä on pysähtymisen paikka miettiä, mitä tällä oikein tarkoitetaan. Kun oivallumme kyvystämme rakentaa tarinoita ja ylittää niiden avulla erilaisia rajoja, liikumme herkällä alueella ja tarvitsemme erityistä rajatietoisuutta. Uskommeko oikeasti? Ketä varten tarinaa kerrotaan ja mikä motiivi tarinaan sisältyyy? Onko tarina totta, kun näyttämö vaihtuu?

Kirjoitin Organisaatio prosessina -kokooma-artikkelikirjasta arvioinnin Osviitta-lehteen loppuvuodesta. Ensimmäistä kertaa törmäsin suomalaisessa tutkimusperustaisessa organisaatioiden konsultointia käsittelevässä kirjassa kuvittelun voiman hyödyntämiseen vakavasti otettavana näkökulmana konsultoinnille ja siihen, miten merkittävässä roolissa konsulttien ja valmentajien taidot kuvitteluun houkuttelemisessa ovat. Myös tässä liikutaan tietämisen rajamaastossa – mitä uskomme todellisuudesta ja mitä rajoja asetamme uskottelulle, uskomiselle ja tietämiselle. Mistä voimme irrottautua ja mihin taas tukeutua?

Todellisuuskäsitykset tuntuvat olevan jonkinlaisessa murrostilassa tieteellisten koeasetelmien vahvistaessa esim. tiedostettujen aistitoimintojen ylittäviä tietämisen ja liittymisen tapoja, jotka ovat meille kaikille ihmisille yhteisiä ja ominaisia. Todellisia, monella tavalla jo tiedettyjä, tunnettuja ja saamaan aikaan monin tavoin tuntemattomia. Jopa raja valmentamisen ja tieteen piirissä huuhaana pidettyyn tuntuu jollain lailla hämärtyneen, erityisesti menetelmissä, joihin tukeudutaan. Rajoja liikutellaan.

Siksi on entistä tärkeämpää pohtia, miten kouluttajina, valmentajina, konsultteina ja ohjaajina asetamme muut ihmiset oman ymmärryksemme kenttään. Mitkä omat itsestäänselvyydet tulisi kyseenalaistaa? Millaisia (uusia) eettisiä velvollisuuksia  asettuu valmentajana, konsulttina ja ohjaajana toimivan käsiin ja harteille?  Myös jokaisen asiakkaan olisi hyvä vähän höristellä korviaan ja kysyä, mihin valmennuksen työskentelymenetelmät perustuvat, jos ne herättävät ihmetystä, ja muutoinkin. Tällainen keskustelu palvelee sekä asiakasta että jokaista valmentajaa palveluntuottajana.