”Ratkaisut ilmenevät kulkiessamme polkua ja tavatessamme toisiamme tien päällä”
– Joanna Macy

Istuin syksyllä 2025 lokakuun 14 päivänä kahvilassa tauolla ja selasin Keskisuomalaista, kun jokin maailmassani siirtyi paikoiltaan varsin vaatimattomasti tilaa lehden sivuilta ottaneen uutisoinnin takia – ”Koralliriuttojen kuolema on jo lähes varmaa”. Saman päivän instagram-postauksessani pohdin asiaa.

Olemme kaukana liian lämpimiksi muuttuneista merivirroista eikä arkemme suoranaisesti muutu miksikään järkyttävistä uutisista huolimatta. Ajattelemme lajityypillisesti, että on aivan turhaa ahdistua asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tarkoittaako se sitä, että voimme ohittaa asian, joka vaikuttaa lähes miljardin ihmisen elämään maapallolla? Olemme epäloogisesti toimivan ihmisyyden äärellä silloin, kun hoidamme asiantilan myöntämisen aiheuttamaa ahdistusta kieltämisellä. Ajattelen niin, että ahdistukseen käpertyminen tai ahdistukseen käpertymisen pelko ei saisi olla este sille, että emme katso totuutta silmiin.

Oma koralliriutta-ahdistukseni muuttui uteliaisuudeksi ja toiveikkuudeksi, kun ryhdyin tutkimaan, mitä ihmiset ovat jo tehneet koralliriuttojen elinolosuhteiden tutkimisen eteen, mitä tiedetään, mitä osataan ja millaisia mahdollisuuksia vielä on olemassa. Tutustuin suomalaisen meribiologi Jessica Haapkylän elämäntyöhön korallien parissa ja hotkaisin hetkessä monialaista tietoa tutkimuksesta, erilaisista hankkeista ja myös siitä, millaisia kouluttautumispolkuja tulevaisuuden luojat voisivat valita. 

Kiitos Jessica Haapkylän kaltaisten pioneerien, elämään syvästi kiinnittyneiden tekijöiden ja aikaansaajien työstä, koska he opettavat meille vastuusta, vastuullisuudesta ja siitä, miten merkityksellisyys elämässä syntyy omissa jokapäiväisissä valinnoissa

 – kuten siinä, mitä valitsemme ajatella.  

En ole kovin aktiivinen Linkedin-verkostossa, mutta joku aika sitten kommentoin Harri Virtasen Trauma ja luonto -kirjaan liittyvää kokemusta muutaman vuoden takaa. Siirtelin kirjaa pitkän aikaa pöydälläni ikään kuin piiloon ja pelkäsin tarttua siihen. Kirjan otsikko tuijotti minua liian haastavasti. Kirjoitin kommenttiini, että katson näin jälkikäteen itseäni lempeästi siirtelemässä tuota vaikuttavaa kirjaa, jonka lukemisen jälkeen ajatukseni ja käsitykseni olivat  merkittävällä tavalla – siirtyneet. Samalla näen, miten me ihmisinä niin usein siirtelemme totuutta ympäristöstä ja ympärillä olevasta uskaltamatta kohdata vaikeita kysymyksiä. Me teemme näin niin kauan kunnes olemme valmiita.

Oli selvää, että haluan tehdä jotain. Nyt haluan jakaa ehdotuksen siitä, miten kuka tahansa voi osallistua ja tulla yhteisen jakamisen piiriin omalla panoksellaan ja luoda ajatuksellista siirtymä jotakin uutta kohden. Täällä Suomessa emme yksittäisinä ihmisinä voi korjata ja ratkaista koralliriuttojen tilannetta, mutta voimme suunnata huomiomme siihen, miten luomme edellytyksiä tulevaisuudelle, jossa kasvava joukko ympäristön ja ekosysteemin muutoksia haastaa ihmisten elinoloja maailmassa. 

Voimme jokainen jollain lailla osallistua uudenlaisten tulevaisuuden taitojen luomiseen.

Kysymys ”Voiko koralliriutta elää täällä” on meille yksi mahdollinen ovi rohkaistua ja uskaltaa katsoa aikaamme, luonnon tilaa, tietoa ja tapahtumia totuuden mukaisesti. Kysymyksen kanssa työskentely suuntaa ajatuksellista siirtymää kohti konkreettista tekoa tuoda oma tietoisuuden voima esiin, että minäkin mietin tulevaisuutta, että minäkin luotan siihen, että toivoa on ja että voimme tehdä yhdessä paljon. Voimme kehittyä tiedoissa ja taidoissa, kyvyssämme tehdä ja toimia kaikkien parasta ajatelleen – maan parasta, tuulten parasta, veden parasta, luomakunnan eläin- ja kasvikumppaniemme parasta.

Ideaa saa jakaa ja käyttää kaikin tavoin.

Toteutan myös itse helmikuun lopussa maksuttoman “Elävä koralli – minä osana ekosysteemiä” -työpajan, joka perustuu ekspressiiviseen taidetyöskentelyyn ja jossa luodaan koralliteos  talven luontoon.