Kukapa meistä ei olisi jäänyt pohtimaan sitä, miten tekoäly muuttaa maailmaa ja meitä ihmisinä. Kysymyksen tutkimiseen meillä on erilaisia intressejä. Oma kiinnostukseni alku on liittynyt verkkovälitteisyyden hyödyntämiseen ohjaus- ja valmennustyön tukena.
Elettiin vuotta 2018, kun ensimmäisiä kertoja törmäsin koneoppimisen tulevaisuuden kysymyksiin ja kiinnostuttuani löysin TED-luennon, jota harmikseni en kirjoittanut muistiin, mutta joka tuolloin auttoi itseäni jäsentämään suhdettani tekoälyyn. Ensimmäinen chatGPT kokemus tuli elämääni kirjan muodossa 2021 | Jukka Aalho & GPtT-3: Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä. Muistan kävelleeni pimeässä talvimaisemassa peltojen lomassa ja tuijotelleeni taivaalle. Olin ulalla kirjan konseptista (miten muka joku tekoäly teki), haltioitunut kuulemistani runoista – varmasti myös luontokokemuksesta – ja nämä kaikki yhdessä jättivät itseeni vahvan jäljen. Vuosi 2023 toi tekoälyn viimein laajalti työelämäkäyttöön. Tunnemme, miten maailma on käsissämme muuttunut, työelämässä, asioiden hoitamisessa, viihtymissä, olemisessa, puheenaiheissa Suomessa ja maailmalla.
Vanhat TED-luennon innoittamat piirustelupaperit palasivat käsiini erään siivouksen yhteydessä alkusyksystä. Olin unohtanut. Olisiko nyt taas aika muistaa – ja myös muotoilla jotenkin uudelleen sitä, mitä itsessä liikkuu? Kirjoittamiselle on sylillinen erilaisia haastavasti jäsentyviä syötteitä. Silti raapaisen tikun.
Kuvion (Kuva 1.) syntyhetkessä muistan itsessäni liikkuneen kysymyksen ihmisen ja koneälyn suhteesta toisiinsa – kuka loi kenet ja miten luominen jatkuu, voiko roolit vaihtua? Piirsin paperille ympyrän ja kirjoitin siihen HUMAN BEING – asiat, joita ihminen tekee fyysisessä reaalimaailmassa. Sitten piirsin HUMAN BEING -ympyrän rinnalle lisää ympyröitä. HUMAN BEINGin vasemmalle puolelle ”pienensin” ympyräksi koko VITA GENESIKSEN, elämänvoiman – asiat, joita elämän energia tekee. Toiselle puolelle taas ”suurensin” ympyräksi KONEEN – asiat, joita tekoäly tekee algorytmien analogisessa maailmassa. Näin sain kolme samankokoista erilaisiin ”todellisuuksiin” viittaavaa ympyrää, joista reunoilla olevat vähän lomittuvat keskellä olevan ihmisen kanssa.
HUMAN BEING- ympyrä tavoittaa lomittuvat osat elämänvoiman ja koneen ympyröistä ja erityinen rajakokemus syntyy viivasta ja sen läpäisevyydestä:
- Mitä erityistä ihmisen ylittävää virtaa elämänvoiman äärettömyydestä ihmiseen?
- Mitä erityistä ihmisen ylittävää virtaa tekoälyn datakapasiteetista ihmiseen?
Piirsin vielä ympyröiden lomittuvien osien viivakaaroksiin uudet pienemmät ympyrät. Elämänvoiman puolella olevan ympyrän sisään kirjoitin ihmisen transformaatiota edistäviä metakognitioita ja sanoja, joilla ihminen kuvaa pyhimpiä ja ylimpiä hyvyyksiään: rakkaus, myötätunto, empatia, luovuus, kriittinen ajattelu. Koneen ja ja ihmisen rajalle piirrettyyn ympyrään kirjoitin sanat: koneen opettaminen.
Kuulen jatkuvasti puhetta teknologisen edistymisen ja tekoälyn hyödyntämisen kilpailuedusta sekä taloudellisten intressien ja taloudellisen vallan tavoittelusta. Kun itse katsoin piirtämääni ympyrähimmeliä, mietin ihan jotain muuta. Mietin sitä, mitä asetelma tarkoittaa ihmisen näkökulmasta.
- Millainen on tämä HUMAN BEING ja mitä häneltä vaaditaan?
- Miten hän voi tässä asetelmassa tulla entistä paremmaksi HUMAN BEINGiksi?
- Miten asetelma tukee elämän kukoistamista, tiedostamista, itsetietoisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhteyttä elämän kokonaisuuteen?
- Miten tekoäly palvelee ihmisiä ja heidän aktiivista tiedostamisprosessiaan ja moninaisuuksien näkökykyä – ei vain mittaa, ilmaise dataa, ratkaise ja määrittele ihmisen puolesta?
- Miten konemaailman algorytmit auttavat meitä tulemaan paremmiksi inhimillisiksi toimijoiksi ja olennoiksi ja millaista lisäarvoa ne tälle ”human-being-projektille” tuottavat?
- Mihin ihmisen inhimillinen ja henkinen kasvu suuntautuu konetyön kehittyessä – oheneeko se vai alammeko säteillä ”uutta valoa”?
Ihminen on resurssiviisas – miksi käyttää aikaa johonkin, jos saman voi saada helpommin vaivatta? Tekoäly on kirjoittanut opiskelijoille esseet, tehnyt työnhakijan hakemuksen tehtävään, se koodaa kuuliaisesti sovelluksiin tarvittavan kielen. Kuuntelin eilen Digivisio 2030-hankkeen tuottaman jakson Tekoäly ja tulevaisuuden oppiminen, jossa pohdittiin korkeakouluopetuksen ja ohjauksen, myös oppimisen, työtapojen ja työn sisällön muutoksia. Ilahduin siitä, millaisia henkilökohtaisen oppisprosessin ohjausmenettelyjä on tekoälyavusteisesti kehitetty! Mieltäni myös rauhoitti tapa, jolla oman työn kehittämiseen ja tekoälyn hyödyntämiseen kannustettiin – tutkien, kokeillen ja itse AJATELLEN. Arvostan korkeakoulujen yleistä avoimuutta tekoälyä ja sen käyttöä kohtaan – näin on ollut alusta alkaen kriittisen keskustelun tukemana. On uskallettu ottaa vastaan, katsoa miten tekoälyn käyttö etenee, miten opiskelijat löytävät siitä ratkaisuja ja edelleen kehittyvät ajattelevina toimijoina sen kanssa.
Voiko kone lukea ihmistä paremmin kuin toinen ihminen? Tekoälyn käytössä olevan datan varassa kysymykseen voi Perttu Pölösen mukaan vastata, että kyllä. Tekoälyn voi opettaa päättelemään ihmiskasvojen mikroliikkeisiin perustuvan valtavan datan perustella, millaisesta tunnereaktioista on milloinkin kyse ja myös sen, millaisen keskustelurakenteen avulla tunteen äärellä olemista voi helpottaa tai edistää jo ennakoivasti. Peurungassa luentosaliin jäi kuitenkin mielestäni leijumaan vääränlainen käsitys siitä, että kone olisi tästä syystä ihmistä tunneälykkäämpi. Pidän tällaisia keskustelujen vääristymisiä pelottavina siksi, että ihmiset uskovat ja näin ”unohtavat” oman luontonsa. Eihän kone voi lähtökohtaisesti olla ihmistä tunneälykkäämpi, koska kone ei ole tunteva. Koneen toiminta voi näyttää tunneälykkäältä, mutta sillä ei ole kokemuksellista ulottuvuutta, joka synnyttää ihmisen kyvyn liittyä tapahtumiin ja toistemme tarinoihin tuntevina todistajina. Ongelmallista on käyttää koneen ja ihmisen toimintaa kuvatessa samoja käsitteitä ja siksi toivoisin käsitemäärittelyn kehittyvän suuntaan, joka auttaisi erottamaan paremmin sen, milloin puhumme elollisen ihmisen ja milloin elottoman koneen kapasiteetista.
Pidän myös ihmisyyttä rajaavana sellaisia ratkaisuja, joissa ihminen luovuttaa portinvartijaroolinsa kohtaajana koneelle. Tällä tuntemisen ja kokemisen vyöhykkeellä ihmisellä on yhteys luovaan elämänvoimaan, jota koneella ei ole eikä voi olla muuna kuin ihmisen elottomana luomuksena. Tästä mielipiteestäni huolimatta näen lukemattomia mahdollisuuksia, joissa ihmiset voivat käyttää tekoälyn tuottamaa informaatiota lisäarvona oman tiedonkäsittelyn ja myös tunnetaitojensa tukena, opastajana ja ohjaajana myös vuorovaikutus- ja kohtaamistilanteissa.
Mietin myös muita Pölösen luennollaan käyttämiä esimerkkejä. Sodan jälkeistä traumaattista stressihäiriötä kärsivät sotilaat valitsivat mieluummin tekoälyavusteisen keskustelijan kuin oikean ihmisen. Yllättävää? Mielestäni on tärkeää kysyä tarkemmin, mihin valinta perustuu. Voiko valintataipumus kuvata ihmiselle ominaisen luottamuksellisen suhteen rakentamisen tarpeita ja sitä, että vaikeiden kokemusten jakamisessa meille on tärkeää luottaa siihen, että toinen ihminen kykenee ottamaan vastaan, kantamaan ja kannattelemaan kokemaamme. Onko kyse halusta suojella toisia vai onko kyse siitä, että elämänkokemus on opettanut, että ihmisten kanssa on vaikea rakentaa yhteyttä? Miksi ohittamisen kokemus on usein yleisempää kuin kohdatuksi ja nähdyksi tuleminen? Mitä ihmisten pitäisi tästä havainnosta oppia? Mitä meidän pitäisi kehittää tämän havainnon ohjaamana? Tekoälyavusteiselle terapeuttiselle työskentelylle on olemassa oma ja tärkeä paikkansa. Se rikastaa tapojamme luoda parantavia yhteyksiä itsemme vaikkakin vain yhtenä kerroksena ratkaisevien kohtaamisten majatalossa.
Tekoälyn hyödyntäminen kehittyy ennen kaikkea taloudellisen menestyksen virrassa – inhimillisesti hyvää elämää tuottavat työelämäsovellukset ovat tässä kehityksen vaiheessa vielä vähemmän tärkeitä. Ymmärrämme nopeasti päätellen, että tässä on kyse arvoista. Kuulen usein, että älykkäät ratkaisut tulevat sinne ja tänne, jollain aikaviiveellä varmasti joka paikkaan, koska ensin pitää tehdä tätä ja tuota – tarkoitetaan siis voittoja ja taloudellista menestystä. Jokin itsessäni saa epäilemään ajatusrakennelman päivänvaloa. Koska projekti on niin pitkällä, että voimme tuoda taloudellisen menestyksen rinnalle yhtä tärkeinä tai jopa tärkeämpiä toisenlaisia voimavara-arvoja – ympäristöarvot ja ihmiset erilaisissa ympäristöissä?
Esimerkiksi omassa työssäni lähihoitajana asiakastyön raportointia on kehitetty vanhan teknologia-ajattelun ohjaamana siten, että kirjauskäytäntö minun mielestäni jäykistää tekemistä kaavamaiseksi, vie enemmän aikaa, kapeuttaa läsnäoloa ja yhteistyön muotoja. Lisäksi toimintamalli kerryttää kyllä datan määrää, mutta ei juurikaan auta hoitajia tiedon koostamisessa ja jatkokäytössä. Tekoälyavusteiset mallit omalla maalaisjärjellä arvioituna eivät edes olisi vaikeasti toteutettavissa, mutta ilmeisesti silti liian ”kalliita”. ”Kännykän” hoitamiseen keskittyminen on kuitenkin ällistyttävä kompromissi, koska tekijöitä ei alalla ole yleisesti ottaen riittävästi saatavilla. Teknologiakäytänteiden suunta ei näin ollen ole itsessäni ko. työkentällä auttanut jalostumaan ihmisenä, ohjannut oman energian käyttöä luovempaan suuntaan tai opettanut työn kohteesta ja sen osaamishaasteista jotain uutta. Käytännönläheinen kokemus on kuitenkin opettanut, että kehittymisen edellytykset vaihtelevat erilaisissa toimintaympäristöissä ja että tällä hetkellä teknologisen hyödyntämisen ja siitä keskustelemisen erot myös kasvavat eri toimialoilla.
Maailma ON kyllä oppijalle auki. Avoimet Mooc-kurssit syntyivät 2010-luvulla ja nykyisin yliopistojen ja korkeakoulujen ilmaisille tai kaupallisille verkkokursseille voi ilmoittautua helposti mukaan ympäri maailmaa. Aalto yliopiston Radikaali luovuus –kurssille oli pakko päästä heti mukaan kuultuani siitä. Sen luennolla opin, että tekoälyn kokoama datamaailma on ihan uudenlainen mahdollisuus löytöretkeilyyn – kuin uusi tiedollinen mannerlaatta. Mitä kaikkea tutkimuksellisesti onkaan vielä keksittävänä ja löydettävissä uusina resursseina tuolta uudelta mantereelta? On myös ollut kohottavaa kuulla innovatiivisten toimintaympäristöjen luomisen edellytyksistä ja saada vahvistusta sille, että keskeisimmässä asemassa lopulta on ihmisten yhdessä muodostama voimapiiri, jossa tietynlaiset asenteet, käsitykset ja uskomukset ohjaavat tekemistä mahdollistaen luovuuden ilmentymisen. Tällaisessa inhimillisessä ympäristössä tekoäly asettuu sille kuuluvalle paikalleen lisäarvon tuottajana ihmisten luovuudelle ja oppimiselle.
Jyrki Järvilehto kuvasi Jatkuva oppiminen ja tekoäly -videossaan elämänlevyistä oppimisen oivallustaan: voimme kaiken aikaa kasvattaa lukemattomin eri tavoin omaa tiedollista ja taidollista osaamispääomaamme, joka päivä pienissä annoksissa erilaisia tietoalustoja hyödyntäen. Mutta kuinka monelle meistä tämä on mahdollista, realistista, ja ylipäätään hyvä uutinen? Mieleeni tulee Maslowin tarvehierarkia ja siitä eteenpäin kehitellyt motivaatiorakennelmat. Itsensä toteuttamisen portit aukeavat ihmiselle usein vasta silloin, kun hän on turvassa, hänen biologisista, fyysisistä, sosiaalisista ja kulttuurisista tarpeistaan on huolehdittu ja kun hänellä on taloudelliset edellytykset kunnossa. Tämän päivän Suomessa ei tarvitse olla työtön tai syrjäytynyt vaan kamppailu kohtuullisen elämänkehyksistä voi olla yhtälailla läsnä monelle palkkatyössä olevalle monista eri syistä. Hyvätuloisessa palkkatyössä ja kehittyvällä alalla olevalle elämänlevyisen oppimisen tila voi olla mahdollinen ja innostava, mutta se voi olla myös pakkopeikko, jonka avulla jatkuvasti ”kampaillen” voi varmistaa edut, jotka omassa elämässään on saavuttanut. Voiko tällaisessa pinnistelyssä olla vapaa ja luova? Moni meistä on tarvinnut loppuun palamisen kokemuksen löytääkseen omat voimavaransa ja uuden suunnan työelämässä. Muistan myös Viktor Franklin ja hänen selviytymistarinansa – hän selvisi ja toi maailmaan sen, minkä näkeminen kantoi hänet läpi kärsimysten. Pitääkö oman voimansa löytämisen polkujen olla näin rajuja? Korkeakoulujen opiskelunohjauksessa tekoälyä on onnistuttu hyödyntämään henkilökohtaisten oppimisreittien tukena. Miten tekoäly voisi tukea työelämässä selviytymistä? Pitäisikö sielläkin olla tekoälyavusteinen henkilökohtainen pilotti ohjaamassa voimavarojen arviointia ja siinä, mihin seuraavaksi pitäisi tarttua? Jyrki Järvilehdon kuvaus oman oppimisen sparrarin luomisesta kuulostaa houkuttelevalle ja ahdistavalle samaan aikaan.
Katsellen ikkunasta Tourujoen kunnostustyömaata. Paikalle on juuri kokoontunut noin 15 hengen ryhmä kypärät päässä ja keltaisissa huomioliiveissä tarkastelemaan töiden etenemistä. Mukana on niin naisia kuin miehiä, ovat eri-ikäisiäkin. He katselevat joen uoman suuntaan, asettuvat pienempiin ryhmiin, viittelöivät, seisoskelevat ja keskustelevat. Näkevätkö he jo, mitä on kehkeytymässä – miten ympäristöön syntyy uusi paikka virrata. Miten virtaukseen asettuu keinotekoinen rakennettu ja ikiaikainen ollut maailman muodostelma, puhtaan veden liikkuminen järvien välissä? Uutta uomaa luodaan pala palalta. Siinä puretaan aiemmin rakennettua ja tehdään uutta luonnollisemman mahdollistavaa tilalle. Sillä aikaa vesi saa hakea paikkansa vanhaa rakennelmaa mukaillen. Samalla tavalla parempi maailma ehkä on täällä jo, osin rakennettuna ja toisaalla keskeneräisenä, osittain keksimättä.
Olen itsekin tuntenut halua astua sivuun kaikesta katselemaan hitaasti ja paikoillaan pysyen. Miten tähän kaikkeen meneillään olevaan voi sovittautua? Mihin itse haluan osallistua? Esim. kuinka monta applikaatiota on ladattava puhelimeen? Voinko joustaa, olla ymmärtäväinen? Mistä löytyy tasapainoa?
Matti-Vesa Volasen filoteknia pohdinta on ollut itselleni käänteentekevää. Työnohjaajakoulutuksen päättötyön johdannossa kirjoitin (2018): ”Volanen kirjoittaa, että rakkaus taitoon, eli filoteknia, on käsitteenä vanha, mutta ajatuksena unohtunut. Platonin ja Aristoteleen muotoilema perusmetafora maailman ymmärtämisestä käsityömäisenä tuottamisena jäi tiedon rakkauden eli filosofian jalkoihin. Taitoa voidaan kuitenkin pitää ensisijaisena suhteessa tietoon, koska ilman taitoa koeteltavan tiedon luominen ei onnistu. Toisin kuin tieto, taito ei viittaa johonkin matkan päässä olevaan vaan johonkin, joka on tässä ja nyt, valmiutena ja mahdollisuutena muuttaa maailmaa, esimerkiksi juuri tuollaisena mahdollisuutena tuottaa tietoa maailmasta ja näin taito on siis myös metodi, joka kehittää itse itseään. Taitavuus taas on ilmaisu taidon metodin hallinnasta, taito rikastuu, konkretisoituu ja yleistyy sitä käyttämällä.” Kun asetan tämän ajattelun piirtämäni kuvion päälle, jokin itsessäni asettuu paikoilleen.
Viittaukset:
Jyrki Järvilehto, Jatkuva oppiminen ja tekoäly: https://www.youtube.com/watch?v=UuQUQuyb7MM
Digivisio 2023, jakso Tekoäly ja tulevaisuuden oppiminen: https://www.youtube.com/watch?v=rRGqZY26YZ8
Volanen, MV. 2006. Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Koulutuksen tutkimuslaitos.