Olin muutama vuosi sitten kuulemassa perulaista shamaania, joka kertoi shamanistisesta työstään. Yllättäin ymmärsin, että samanlainen kuvaustapa sopisi yhtä hyvin työnohjaajan tapaan ilmaista omaa välittäjän rooliaan ihmisen kokemusten ja yhteisöissä ilmenevien dynaamisten voimien kentässä. Kyse on vastauksien kuuntelemisesta, ohjaamisesta ja oppimisesta, ei vaikuttamisen taikuudesta. Yhtä lailla kyse on eheytymisestä, kadotetun tai jonkin itsestä irronneen takaisin hakemisesta.

Ryhdyin pohtimaan, voisiko shamanismin teemaa hyödyntää myös muutoin työyhteisöjen hyvinvoinnin tukemisen ja kehittämisen tarkasteluun ajatuskokeena? Pitkin syksyä olen palannut aiheeseen ja tehnyt hajanaisia muistiinpanoja. Ryhtyessäni lopulta kirjoittamaan tätä tekstiä keksin, että voisin kirjoittaa sen tulevaisuustarinana ja liittää siihen samalla vielä kuvittelemattomia asioita. Idea tuntui aluksi tosi hyvälle, mutta siinä vaiheessa, kun olin keksinyt työ-sanalle uudet korvaavat käsitteet, ideoinut vääristymisen aikaansaajat, tunnetavoittimen, neljänsien ja viidensien tilojen tiedostamisulottuvuudet, dynaamisten systeemien valoverkkojäljittimen, todentajien ja todellistajien ammattikunnat, YHÄ-yhteysvoiman sekä identiteetti-YHÄn tajusin menneeni liian pitkälle. Mitään järkevää lopetusta tai lopputulosta ei olisi ollut tulossa tarinaan vielä pitkään aikaan. Oli muutettava suunnitelmaa, ja muotoa.

Ehkä olisi järkevää kirjoittaa niin kuin alun perin ajattelinkin ja aloittaa siitä, miksi minusta on tärkeää kirjoittaa uuden ajan työelämäshamaaneista ja siitä mitä tällainen näkökulma voisi auttaa ymmärtämään ajassa, jossa kaikenlainen elämäntapavalmennus on arkipäiväistynyt. Ehkä rinnastuksilla shamanismiin voisi nostaa esille oleellisia kysymyksiä ajan hengestä ja työelämäyhteisöjen ohjaustarpeista. Uuden ajan työelämäshamaaneilla viittaan väljästi heihin, jotka tekevät ohjaavaa ja valmentavaa työtä ihmisten parissa työyhteisöissä ja organisaatioissa. Tulevaisuuden kuvittelu kuitenkin säilyi kirjoittamisen matkassa enkä pysty perustelemaan ihan kaikkia päätelmiäni, moni asia ehkä vain tuntui tältä.

Hyvinvointi systeemissä?

Mediassa käsitellään säännöllisesti työhyvinvointia ja työssä jaksamista. Ajankohtaisohjelmissa kerrotaan, miten moni työntekijä kokee jaksamisen ongelmia tai kärsii masennuksesta ja haastatteluissa pohditaan, millaisia tukitoimia on olemassa ja millaisia kustannuksia niistä syntyy. Pääpaino keskusteluissa on yleensä siinä, miten ihmiset voisivat itse huolehtia paremmin omasta hyvinvoinnistaan. Hämmästyttävää on se, miten työelämässä koetut ongelmat kääntävät katseen aina siihen, mitä yksittäisen ihmisten pitäisi tehdä tai mikä häntä auttaisi siinä, että tilanne korjautuisi. Pitäisi ainakin nukkua enemmän, syödä paremmin, huolehtia itsestä paremmin, elää tasapainoisesti ja etsiä omia voimavaroja sen lisäksi, että olisi suora, avoin ja rohkea käsittelemään työasiat työpaikalla. Mediassa puhutaan usein myös johtamisesta ja esimiestyöstä ja siitä, että pitäisi osata paremmin kohdata ja johtaa. Sekin tiedetään, miten se pitäisi tehdä ja siksi on helppoa antaa ihmisille ohjeita, varsinkin jos toimittaja niitä haastatellulta asiantuntijalta kysyy. Kaikki vaikuttaa olevan kummallisesti OK: on kuultu ihmisen / työntekijän näkökulmaa ja kokemusta, on annettu ohjeita, tukea ja autettu. Mikä voisi olla pielessä? 

Ihmisten työelämäkokemusten valottaminen on tietenkin tärkeää, mutta miksi työelämäkokemuksia ei ikinä popularisoida mediassa dynaamisina tai systeemisinä ilmiöinä? Ajatellaanko, että se on liian teoreettista, vaikeatajuista ja normiajatteluun liudentumatonta? Vai onko kyse siitä, että ajatellaan, ettei yleisöä / kansaa kiinnosta asian tarkastelu tästä näkökulmasta? Vai eikö me vieläkään osata sanoittaa ja puhua systeemisistä kysymyksistä arkisina työelämäilmiöinä? Mitä jos ihmisille annettaisiin lupa ymmärtää, miten systeemi, johon omalla toiminnallaan liittyy, vaikuttaa siihen, mitä itsessä ja ryhmässä lähtee tapahtumaan työpäivien ja -uran aikana? Jokin työyhteisössä vaikuttava haastava systeeminen piirre ei juurikaan muutu yksilön kokemuksessa toisenlaiseksi pidemmillä yöunilla, vaikka hyvin nukuttu yö auttaisikin kestämään sitä paremmin. Sen sijaan oivaltuminen systeemistä tuo varmuudella voimauttavaa liikkutilaa ja myös lempeyttä itseä ja toisia kohtaan työssä, puhumattakaan siitä, mitä muuta se voisi mahdollistaa!

Työnohjaajat ja työelämää konsultoivat valmentajat pyrkivät omalta osaltaan auttamaan kokonaiskuvan muodostamisessa, vaikka eivät olisi saaneetkaan suoraa tilausta toimeksiantajalta kehittää systeemistä ymmärrystä. Toisaalta monet organisaatiot ilmaisevat toimintansa ja varsinkin toiminnan kehittämisen perustuvan systeemiseen ajatteluun, vaikka koettu todellisuus ja todentuva olisi ihan jotain muuta.

Dynaamiikka kysymysten avaintaitoja ei voi hankkia tietopainotteisella koulutuksella, koska systeemin ymmärtäminen toimintaa ohjaavana voimana edellyttää ihan jotain muuta kuin pelkkää tietoa. Ei ole kuitenkaan mikään salaisuus, että systeemisen ymmärryksen kehittäminen pyytää loppujen lopuksi aika vähän. Se pyytää tilaa ja aikaa harjoittaa niitä taitoja, jotka auttavat kuuntelemaan ja katsomaan asioita näkemämme ja kuulemamme takana tai itsemme / yhteisön sisällä ja sisässä.

Vanhat traditiot ja ikiaikainen viisaus ovat olleet yhteisöissä portteja itseä suurempaan. Merkityksellistä ei niinkään ole se, mitä ja mihin ihmiset ovat esim. shamanistisissa kulttuurissa uskoneet vaan se, miten se on onnistunut yhdistämään ihmisen elämis- ja kokemusmaailman johonkin suurempaan. Kaipaus yhteisöjä korjaaviin kokemuksiin on tämä päivänä suuri. Siksi sen pohtiminen, miten ikiviisaus on läsnä tässä ajassa ja miten se omalta osaltaan auttaa meitä palauttamaan tulevaisuuden toivon, on itsessään ele, joka alleviivaa jatkuvuutta.  

Shamanistinen perinne edustaa tässä jotain tuosta ikiviisaudesta. En ole minkäänlainen shamanismin asiantuntija. Olen vain törmännyt, kuullut, huomannut palan siellä ja toisen täällä. Näiden huomioiden pohjalta käsittelen shamanistiseen perinteeseen peilaten neljää teemaa, jotka mielessäni liittyvät mm. työnohjaajien ammatillisuuteen. Ne ovat

1) Kyky muodonmuutokseen – kohtaaminen
2) Kyky maailmojen välissä matkaamiseen – välittäminen
3) Kyky rituaalien toteuttamiseen – näkyväksi tekeminen
4) Kyky yhteisövoiman aikaansaamiseen – parantaminen

I KYKY MUODONMUUTOKSEEN – kohtaaminen

Shamaani on aina symboloinut muodonmuutosta, fyysisten rajojen ylittämistä, uuden muodon ottamista ja muodon vaihtamista. Muotoa on muutettu viestien kuljettamisen, ympäristöön sulautumisen, havaintojen tekemisen ja tiedon keräämisen takia. Ajatusta voi käyttää symbolisena vertauskuvana mielentasolla tapahtuvalle työskentelylle, joka edistää kykyjä käsitellä kohtaamistilanteita ja taitoja toimia niissä.

Shamaanin uskottiin käyttävän muodonmuutokseen yliluonnollisia voimia, mutta se, mikä ihmiselle aiemmin ehkä näyttäytyi yliluonnollisena, johtui sen ajan uskomuksista, käsityksistä ja tavoista tietää. Tieteellinen tutkimus on sittemmin muuttanut käsitystämme maailmasta ja antanut selityksiä ilmiöille, joita aiemmin tulkittiin toisin. Myös shamaanien käyttämille voimille saattaa olla olemassa ihan loogisia selitysmalleja.  Esimerkiksi tietoisuustutkimus on antanut uutta tietoa siitä, miten olemme yhteydessä toisiimme fyysisen todellisuuskäsityksen ylittävillä tavoilla. Voimme tuntea, aavistaa ja tietää asioita tavoilla, joita emme osaa oikein selittää.

Olemme tavallaan uuden ajan alussa, kun ryhdymme systemaattisesti kehittämään ja hyödyntämään monipuolisemmin intuitiivisen tietämisen ja tietoisuuden taitojamme erilaisissa kohtaamistilanteissa. Uuden ajan työelämäshamaani mallintaa omalla toiminnallaan kohtaamisen ja läsnäolon taitoa, koherenssin rakentamista ryhmässä, ryhmän vuorovaikutuksen synkronoitumista, tilanteiden tulkitsemista, tuntemuksiin luottamista ja monikanavaista kokijuutta.

Kyky muodonmuutokseen lähtee liikkeelle ajatuksesta, että voimme niin halutessamme ylittää aiemmat tietämisen ja omien uskomusten rajat ja ottaa käyttöön uusia reittejä ajatella, pohtia, ymmärtää, tutkia, tuntea, tietää ja nähdä. Uuden ajan työelämäshamaani on tämän mielentilan ja -tasolla tapahtuvan muodonmuuttaminen prosessin ohjaaja ja sen tavoitteena on kehittää herkkyyttä ja vahvistaa taitoa muuntua erilaisissa työelämän päällekkäisissä ja tilannekohtaisissa roolituksissa niin, etteivät viestiketjut katkea, vääristy tai jumiudu. Voi olla, että jälkipolvet tunnistavat näkökulman vaihtamisen taidon oppipolkuna kehittyneempiin muodonmuutoksen taitoihin.

II Kyky maailmojen välissä matkaamiseen – välittäminen

Shamaani on toiminut välittäjähahmona kulkiessaan erilaisten maailmojen välillä. Hän on auttanut liittämään yhteen tietoja ja palauttanut rikkoutuneita yhteyksiä. Välittäjän rooli on ollut erityistä siltojen rakentamista ja se edustaa systeemien asiantuntijuutta.

Muistan kiinnostuneeni säikähtämisen kokemuksesta vuosia sitten. Havahduin siihen, että vaikka tunnistin säikähtämisen sekä omassa kokemuksessa että yleisemmin niin siihen tuntui liittyvän jotain vaiettua ja ratkeamatonta, jotain sellaista, mistä ei ikinä puhuta. Havainto tuntui hämmentävälle, koska en myöskään osannut kunnolla selittää edes itselleni mitä olin havaitsevinani. Jokin pala liikahti paikoilleen, kun myöhemmin sain selville, että shamaaneja on tarvittu nimenomaan säikähtämisen kokemuksessa haavoittuneiden ja rikkoutuneiden ihmisten eheyttämiseen. Shamaani on tuonut takaisin sen energian, joka säikähtäessä erkaantui ihmistä ja jonka seurauksena ihminen oli menettänyt voimansa toimia.

Havainto on analoginen uuden ajan työelämäshamaanin tehtävään työyhteisöjen voimien palauttajana ja eheyttäjänä. Myös yhteys voimavarakeskeiseen ajatteluun on ilmeistä. Dynamiikan maailmat eivät ole meille sellaisenaan näkyviä vaan näkyvään kätkettyjä (ks. Karjalainen k. & Totri, T. 2008 Näkyvään kätkeytynyt). Tavoitamme niistä välähdyksenomaisesti osan, jonka jo seuraavassa hetkessä hukkaamme. Emme esimerkiksi aina tunnista toisen sanoittamana sitä, mitä itse tarkoitamme, vaikka yrittäisimme puhua samasta asiasta, tai yritämme ehkä sovittaa palaa kokonaisuuden osaksi, mutta väärään paikkaan sitä ymmärtämättä. Työelämä on täynnä tällaisia katkeamia, henkilökohtaisesti että yhteisönä koettuja säikähdyksiä, jotka jäävät purkamatta omien ja yhteisön voimien palauttamiseksi, ja tämä kaikki  heikentää luottamusta.

Työelämäshamaanilla on kyky upota paikalliseen ajatteluun ja tietoon ja kyky tutkia erilaisten asioiden yhteydet muihin maailmoihin. Shamanistinen perinne auttaa havainnollistamaan, millaisten maailmojen välissä on kuljettava, jotta energia palautuu työyhteisöön ja työntekijöille. Välittäjänä työelämäshamaani kunnostaa siltoja tiedon verkostojen, sidosryhmien ja kumppaneiden ulkoisiin maailmoihin sekä yhteisöjen ja ihmisten omiin sisäisiin maailmoihin. Hän palauttaa siltojen avulla kokemusten energioita yhteen, auttaa ihmisiä kulkemaan silloilla sekä ohjaa yhteisöjä rakentamaan ja korjaamaan siltoja itse.

Erilaisten maailmojen silloittamisesta on kyse myös työelämäshamaanin omassa strategisessa ajattelussa, työotteessa ja käyttötiedossa, jotka ovat integratiivista keitosta useista lähteistä ja teoriaperinteistä.

III Kyky rituaalien toteuttamiseen – näkyväksi tekeminen

Shamanististen rituaalien yksi keskeisimmistä elementeistä on puhdistava tuli ja tulentekopaikat. Myös työnohjausta kuvataan usein tulilla istumisena, koska se on hyvä vertauskuva yhteisen pysähtymisen luonteelle: rinkiin kokoonnutaan katsomaan keskellä soiluavaa tulta, nautitaan tulen rauhoittavasta vaikutuksesta ja kohennellaan sitä. Samalla on hyvä tarinoida ja kuunnella. Piirissä istuminen, joka mahdollistaa esteettömän kasvokkaisen kohtaamisen kaikkien mukana olevien kanssa, onkin vakiintunut tapa kaikenlaisille työyhteisöjen keskustelu- ja valmennustilanteille. Ringit ja piirit ovat ikiaikaisia tapoja ja niiden voima on edelleen käytössä ja käytettävissä. Piirissä toteutuvaan rituaaliin osallistuminen koskettaa ja tavoittaa tunnekokemuksia, joita ei muutoin ole mahdollista tavoittaa tai saavuttaa.

Rituaalit liittyvät vahvasti myös siirtymiin. Elämänkulussa ne ovat olleet siirtymiä ikävaiheesta toiseen. Myös työelämässä tarvitsemme ymmärrystä siirtymien merkityksestä erilaisten toiminnallisten tilojen (oppimisen tila, kehittymisen tila, suorittamisen tila) erottamiseksi toisistaan, koska ne auttavat meitä keskittymään siihen, mikä on milloinkin oleellista ja merkityksellistä.

Shamaanin arvovaltaa ja tietäjyyttä, kuten ei myöskään rituaalien merkitystä, kyseenalaistettu yhteisöissä, koska kaikki nähtiin osana suurempaa kokonaisuutta, jossa jokaisella oli oma roolinsa. Emme kuitenkaan enää elä sellaisessa yhteisöyhteydessä, jossa rituaalien johtamiselle olisi olemassa jokin valmiiksi neuvoteltu yhteisöllinen sopimus. Työyhteisöissä konsultoivaa työtä tekevät ”ulkopuoliset” neuvottelevat työskentelysopimuksen jokaisen ryhmän kanssa erikseen ja vahvistavat sopimuksen olemassa oloa koko prosessin ajan.  Sopimuksen luomiseen tarvitaan aina liittymisen rituaaleja, joihin ryhmä osallistuu. Vasta tämän ”neuvotteluvaiheen” jälkeen aito osallistuminen voi toteutua (vrt. Morenolaisen spontaanius). Voi kuitenkin käydä niin, että työnohjaaja tai valmentaja joutuu käyttämään huomattavan osan ajasta edellytysten luomiseen sille, että päästään itse asiaan – pahimmassa tapauksessa sinne ei päästä ikinä. Voi myös olla, että prosessi viedään läpi ”näytellen” alusta loppuun saakka jommankumman osapuolen tästä edes tietämättä.

Rituaaleja ei tehdä rituaalien itsensä takia vaan yhteisön kysymysten ja vahvistumisen takia. Niiden tarkoitus ei ole auttaa pakenemaan todellisuudesta vaan päinvastoin: luoda uusia mahdollisuuksia, ymmärrystä ja tietoisuutta elää fyysisessä maailmassa.

Shamaani on voinut tehdä itse tai määrätä yhteisön tekemään erilaisia rituaaleja, kuten esimerkiksi tansseja tai näytelmiä. Rituaaleihin liittyy yleensä aina myös erilaisia symboliesineitä, joita käytetään asioiden kuvaamiseen, merkitysten tutkimiseen ja uudistamiseen. Näin symboliesineisiin liittyy erityistä rituaalista voimaa.  

Toiminnalliset menetelmät liittyvät oleellisesti työnohjaukseen perinteeseen ja ne näyttävät noudattavan erilaisista rituaaleista tunnistettavia piirteitä, vaikka kyse ei olekaan mistään seremonioista eikä uskonnollisista menoista, joihin rituaalit yleensä liitetään. Draamamenetelmien, systeemisen konstellaation, symbolityöskentelyn, kuvakorttien, sanakorttein, valokuvien, legojen, luonnonmateriaalien (kivien, käpyjen, simpukoiden jne.), musiikin, piirtämisen, maalaamisen, muovailemisen jne. tarkoituksena on nostaa esille jotain sellaista, joka auttaa jäsentämään, määrittämään ja ymmärtämään kokemuksessa olevaa ja löytämään uutta. Näitä työskentelymenetelmiä käytetään prosessien toteuttamiseen ja niiden avulla tehdään todellisuuden ”lavastamista” ja siitä etääntymistä. Toiminnallisten menetelmien tarkoitus auttaa kiinnittymään ja tutkimaan jotain sellaista, joka jo on, mutta jota ei vielä tunnisteta tai osata riittävän hyvin sanoittaa. Samalla ne mahdollistavat liikkumisen menneen ja tulevan välillä ja opettavat, miten erilaisia tarinoita tapahtumisen kulusta saadaan aikaiseksi. Toiminnallinen kokemukseen ankkuroituva työskentelyrakenne muistuttaa itsessään rituaalia erilaisine vaiheineen, jossa viritetään semanttista merkitysten verkkoa. Sen tarkoitus on tehdä näkymätöntä näkyväksi ja aukaista verhoja erilaisten ikkunoiden edestä.

Toiminnalliset menetelmät ovat haastavia ja usein kuulee, että ryhmät toivovat, että niitä ei edes käytettäisi. Niistä on joko saatu aiemmin huonoja kokemuksia tai ne ymmärretään pelkkinä peleinä ja viihdyttävinä leikkeinä. Irrallisina temppuina ne eivät voikaan palvella työskentelyn syvempää tehtävää ja prosessiluonnetta. Lisäksi ryhmissä voi olla koulu- ja työelämässä ”säikähtäneitä”, jotka eivät luota itseensä eivätkä hetkessä olevaan mahdollisuuteen ryhtyä oppimaan hetken luojiksi. Haluttomuuteen osallistua voi liittyä pelot arvioiduksi tulemisesta tai yleisemmin kysymykset siitä, millainen käsitys toimijuudesta työpaikan toimintakulttuuriin on kätketty. Myös kaikkiin näihin teemoihin kytkeytyvät käsitykset ja uskomukset olisi työskentelyssä otettava huomioon ja käsiteltäväksi.

Uuden ajan työelämäshamaanin toimintaympäristö voisi olla toisenlainen ja heillä voisi olla myös uudenlaisia rooleja yhteisöllisessä kehittämisessä. Myönteiseen kehityssuuntaan voisi vaikuttaa se, että ammatillista toimijuutta tukevat reflektiiviset tilat ja toimintamallit erilaisten asioiden työstämiseen voitaisiin vakiinnuttaa kulkemaan työprosessien rinnalla.  Työskentelymalleihin olisi silloin sisäänkirjoitettu yhteisön omat oppimisen ja luomisen rituaalit, joiden avulla työtä ja työelämäkokemusta reflektoiviin sekä työtä kehittäviin prosesseihin ohjauduttaisiin. Ohjaaminen ja kehittäminen tapahtuisi enää harvoin kertaluonteisina ja satunnaisina työskentelyprosesseina.  Työelämänshamaani kykenisi tällöin entistä taitavammin tuottamaan työskentelyprosesseja työyhteisön tarpeisiin, koska työyhteisöissä olisi selkeämpi käsitys siirtymistä työnkehittämisen ja työn tutkimisen tiloihin ja koska osallistujat kokisivat työskentelyprosessit jo lähtökohtaisesti omikseen. Prosessien luonne olisi ymmärrettävämpi ja työskentelytapojen perusteet olisivat omakohtaisia, helppoja, luontevia ja läpinäkyvämpiä. Tällaiseen kehitykseen merkittävän lisäpotkun voisi antaa lisätyn todellisuuden ja digitaalisten ratkaisujen mahdollisuudet. Niiden avulla olisi esimerkiksi mahdollista koota uudenlaista dataa ja löytää joustavia ratkaisuja siihen, miten ja milloin havainto- ja kokemustietoa pitäisi purkaa itse ja milloin yhdessä muiden kanssa. Uudet teknologiset ratkaisut voisivat myös ohjata siirtymän toteuttamista (missä, milloin, miten) ja tukea merkityksellisyyden kokemuksen syntyä (miksi).

IV Kyky yhteisövoiman aikaansaamiseen – parantaminen

Henkisyys ja työ. Se on nyky-yhteiskunnassa kirvelevä yhtälö. Puhuminen työn merkityksestä ja merkityksellisyydestä kuitenkin käy kiivana, mutta se ei kosketa yhdenvertaisesti kaikkia työelämään osallistuvia. Merkityksellisyys itsensä toteuttamisena työssä taitaa olla harvojen etuoikeus? Suurimmalle osalle ihmisistä palkkatyö pelkistyy rahan hankkimiseksi elämiseen. Rahan ja taloudellisen voiton vaatimukset ovat myös monissa kohdissa kiristäneet silmukkaa entisestään merkityksellisen työkokemuksen ympärillä. Kaikilla ei ole edellytyksiä hypätä pois kärrynpyörästä, vaikka rohkeat täyskäännökset työurilla antavatkin esimerkin siitä, miten lähteä toteuttamaan itseään. Mutta eikö hälytyskellojen pitäisi soida ja kovaa, jos esim. työnohjauksista kuuluu kokemuksia siitä, että kaikki ohjattavat haluaisivat irtisanoa itsensä nykyisestä tehtävästä ja lähteä etsimään jotain mielekkäämpää ja vähemmän kuluttavaa? Eikä tässä tarvitse asettua kummankaan puolelle, ei työnantajien eikä työntekijöiden – tämähän on systeeminen ilmiö, jossa kumpikin osapuoli tarvitsee toistaan, tällaisenaan!

Ei ole uusi tieto eikä tulkinta sekään, että ihmiset kokevat irrallisuutta ja juurettomuutta. Mielipalvelut  kirjoittaa blogissaan tästä sielunmenetyksenä, joka vaivaa nykypäivän suomalaisia: ”Nykyajan kiireisessä ja pirstoutuneessa todellisuudessa ihmisten voi olla vaikeaa löytää yhteisöön sulautumisen ja/tai kohtaamisen kokemuksia. Tämä saattaa johtaa vieraantumisen ja merkityksettömyyden tunteeseen ja siihen, että oman alitajuisen mielen voimavaroja on vaikea tunnistaa.” Onko meidän kaikkien lopulta mentävä psykoterapiaan näitä kokemuksia selvittelemään vai voisimmeko yhdessä luoda ympärillemme toisenlaista todellisuutta?

Juuri ennen joulua uutisoitiin uushengellisyyden noususta Suomessa ja siitä, miten omaa hyvinvointia etsitään joogasta, meditaatiosta, luontomystiikasta, enkelihoidoista, ja shamanismista. Ihmiset hakeutuvat entistä useammin hoitamaan sieluaan, koska kokevat saavansa siitä sitä ravintoa, jota vailla ovat olleet. Kaikenlainen elämäntaitovalmennus on myös arkipäiväistynyt. Tavoitteena on löytää itsensä, oma tie, oma elämäntehtävä, omat voimavarat, oma ydin. Mikä tässä voisi olla pielessä? Saako tällaista edes kysyä ääneen?

Omassa elämässä voimaantuminen on tärkeää. Mutta riittääkö se työelämässä jaksamisen kannattelijaksi ja työtä kehittäväksi voimaksi? Käykö niin, että itsensä etsimiseen keskittyneet lokeroivat työelämän omaksi irralliseksi kuplakseen, jossa käydään vain suoriutumassa ja selviytymässä? Yksittäisten ihmisten oma voimaantuminen ei välttämättä edistä vielä mitenkään yhteisöllisyyttä ja yhteisön voimaa parantaa. Työelämä puheessa parantaminen liittyy ensisijaisesti prosessien ja työn laatuun ja vain välillisesti yhteisössä itsessään olevaan kykyyn kertoen kaiken oleellisen siitä, mitä pidetään tärkeimpänä. Tällaisessa kulttuurissa mm. työnohjauksen keskeisimmäksi tehtäväksi tullut ihmisten auttaminen  siinä, miten löytää keinoja suojella itseään työelämän vaatimuksissa.

Todettu yhteisöllisyyden häviäminen yhteiskunnan rakenteissa heijastuu myös työyhteisöjen yhteisöttömyytenä tai näennäisyhteisöllisyytenä, vaikka edelleen ymmärrämme ”yhdessä olemme enemmän” ja ”yhteistyössä on voimaa” -ilmaisujen syvemmät merkitykset.

Tunnistamme helposti työyhteisöissä yhteishengen tai ilmapiiriin laadun ja menemme usein myös näiden taakse perustellessamme asioiden edistymisen vaikeuksia ja pullonkauloja. Lisäksi haluamme työpaikoilla kirjoituttaa ja laatia erilaisia pelisääntöjä asiakirjoiksi ja huoneentauluiksi, jotka kuitenkin arjessa unohtuvat ja menettävät merkityksensä. Eläväksi niitä ei meinata saada millään, vaikka kaikki pitäisivätkin kirjattuja asioita ihan järkevinä. Kärsimme useimmilla työpaikoilla yhteisöllisen voimaantumisen vajetta. Olen aina ärsyyntynyt mainoslauseesta ”kärsitkö tietämättäsi — tästä ja tästä ongelmasta”, mutta tähän yhteyteen ilmaus käy harmillisen hyvin.

Voisiko myös työyhteisö herätä henkiin kollektiivisena kokemuksena? Shamanistinen perinne on yksi esimerkki maailmankansojen viisaudesta löytää tie yhteisölliseen yhteyteen ja luontoyhteyteen.  Samaisessa Mielipalvelut-blogitekstissä viitataan communitas käsitteeseen, joka kuvaa parantamis- ja parantumistapahtumaa, jossa yksilö sulautuu kollektiiviiseen kokemukseen. Yhteisökokemukseen sulautuminen antaa tilaa tasa-arvoiselle ja eheyttävälle kohtaamiselle.

Miten tällainen kokemus voisi olla mahdollinen työyhteisössä? Voisiko se luoda tilan uudenlaiselle liittymiselle, jakamiselle, osallisuudelle, ammatilliselle toimijuudelle, tekijyydelle ja itsensä toteuttamiselle? Voisiko silloin yhteisössä itsessään kehittyä ne parantavat voimat, jotka auttaisivat ratkaisemaan työelämäkysymyksiä jotenkin toisin ja kestävämmin? Jäisikö se energia, joka aiemmin sidottiin suojakilpien ja selviytymisstrategioiden rakentamiseen käytettäväksi itsensä toteuttamiseen siinä työssä, jossa ihminen on läsnä huomattavan osan hereillä olon ajastaan? Voisiko yhteyden kokemus suuntautua käytännön työelämän uudistamiseen sen sijaan, että yhteyden etsimisen  äärelle hakeudutaan vain vapaa-ajalla?

Tarvitsemme yhteisöön sulautumisen kokemusta myös työssä ja mitä ilmeisemmin erityisesti siksi, että ekosysteemin kriisi tarvitsee ratkaisijoikseen tiedostavia toimijoita ja muutoksen tekijöitä. Ihmisiä valistetaan ja ohjataan yksittäisinä kansalaisina vaikuttamaan kulutustottumuksillaan maailmaan tilaan ja yritykset myyvät heille tuotteitaan ekologisen kestävyyden mantroilla. Mutta missä on puhe työelämästä ihmisten toiminta-areenana tehdä viisaampia valintoja? Eikö meidän pitäisi vielä enemmän tuoda esille myös sitä, miten meidän työmme, tekijyytemme ja yhteinen toimintamme työpaikoilla on rakentamassa uutta ja luomassa kestävyyttä? Parantamisen kontribuutio olisi silloin huomattavasti moninaisimmin läsnä ihmisten omissa yhteisöissä, joita työyhteisöt merkittävällä tavalla edustavat.

Shamaanit ovat olleet yhteisöjensä parantajia ja lääkinneet väkeä omilla rohdoillaan. Heidän merkittävin parantajan tehtävänsä on kuitenkin ollut luoda yhteisön sisälle toipumisen ja parantumisen rakenteita. Samalla tavalla työelämäshamaanit voisivat uudistaa yhteisöenergiaa ja auttaa oppimaan yhteisöön kytkeytymisestä ja siinä parantumisesta.

LOPUKSI – viimein

Meillä on jo olemassa opit, tiedot ja taidot siitä, miten vaikuttavaa työelämän ohjaus- ja kehittämistyötä tehdään. Saattamalla yhteen mielen sisäisen muodonmuuttamisen, sisäisten ja ulkoisten maailmojen merkitysperspektiivien silloittamisen ja työskentelyprossien rakentamisen taidon yhteisöllisen voiman kehittämiseen syntyy uutta ihmisiä ja yhteisöjä parantavaa. Työelämäshamaanien rooli voisi lopulta pelkistyä seremoniamestarina toimiseksi, koska merkityksellinen sisältö olisi ihmisten itsensä luoma tieto, taito ja tekijyys, joita juurrutettaisiin ja hiottaisiin  yhteisökokemuksessa.

Toivon tulevalle vuodelle yhteyksien ymmärrystä ja työelämäuutisoinnin uudistumista. Uskon siihen, että uutisoimalla, tiedottamalla ja keskustelemalla rikkaammin, monisyisemmin, kriittisemmin työelämän rakenteista, voisimme arkipäiväistää myös systeemien ymmärtämistä.

Yhteys luontoon on läsnä välittömästi itsessämme kääntymällä sisäänpäin, mutta yhteys ympärillämme olevaan on kietoutunut ja kerrostunut erilaisten systeemien viidakoksi, jossa emme osaa suunnistaa ellemme löydä yhteyttä toisiimme. Työpaikka voisi olla hyvä konteksti uudenlaisen yhteyden etsimiselle ja vahvistamiselle.